Olen jo valmiiksi ikävöinyt suunnilleen kaikkea Espanjassa, erityisesti täällä rähjäisen charmikkaassa Andalusiassa joka resonoi hyvin Karibian kaipuuni kanssa, mutta olen myös yrittänyt muistuttaa itseäni asioista jotka ovat tässä vuosien varrella suorastaan vituttaneet. Koska niin kuin missä tahansa paikassa, täällä on ne omat omat juttunsa jotka eivät muutu vaikka kuinka joku angstinen expat niistä bloggaisi vaan niiden kanssa on opittava elämään. Ja jos lähdössä on jotain hyvää, niin ainakin se että pääsen eroon näistä asioista:

SIESTA. Rakastan totta kai itsekin päiväunia, mutta koko kaupungin sulkeminen kello 14-17 väliseksi ajaksi tuntuu jotenkin täydellisen epätehokkaalta. Työntekijöiden työpäivät venyvät todella myöhäisiksi, kun työpäivän katkaisee pakollinen kolmen tunnin tauko. Puhumattakaan siitä, että itsekin olisi joskus mukava hoitaa asioita iltapäivällä. En ehkä Suomessakaan osaa mennä kauppaan tai soittaa virastoon enää siestan aikoihin, olen jo hyvin ehdollistunut tähän espanjalaiseen rytmiin.

ÄÄNENVOIMAKKUUS. En kaipaa suomalaisen sysimetsän täyshiljaisuutta, mutta jonkinlaisia turvallisia desibelirajoja kyllä. Täällä tuntuu, että kaikilla on hauskaa vasta kun jokaisella juhlijalla on jonkinasteinen kuulovamma – yleensä myös viattomilla sivullisilla, sillä hauskanpidon täytyy kuulua mielellään ainakin kuuden kilometrin päähän. Tästä toki on hyvä vitsailla, että hyvä kun opettelevat pienestä asti puhumaan käsillään koska kun on vuosikymmeniä altistunut tälle melusaasteelle tulee viittomakielelle varmasti käyttöä mutta oikeasti säälittää erityisesti pienet lapset ja jopa ihan vastasyntyneet, jotka joutuvat keskellä tätä kakofoniaa.

ITIKAT. Oikeastaan kaikki ötökät. En nyt fanita Suomen punkkejakaan, mutta Suomessa hyönteiskausi on siedettävä. Sen sijaan meillä ollaan ympäri vuoden itikan puremilla ja meillä jouluyönäkin jahdattiin näkymättömiä tiikerihyttysiä. Lisään listalle myös torakat, sokeritoukat, mäntypuista keväisin putoilevat ihottumaa ja palovammoja aiheuttavat toukat ja jauhopusseissamme perhettään kasvattavat toukat.

ILMANLAATU. Sen minkä Espanjassa olemme voittaneet elämänlaadussa, olemme hävinneet ilmanlaadussa. La Líneassa on Espanjan huonoin hengitysilma, ja olemme pohjasakkaa ihan eurooppalaisessakin mittakaavassa. Taidamme huonoina päivinä hävitä jopa Delhille. Raikas suomalainen pakkasilma tulee tarpeeseen, sillä koko perhe on ollut joulukuun ajan sitkeässä flunssassa joka tuntuu aina pahenevan kun menemme pihalle. Se, kuinka paljon myrkkyjä ilmassa on, riippuu tuulensuunnasta ja monesta muusta tekijästä, mutta koskaan se ei kovin puhdasta täällä ole.

JÄSENYYSKULTTUURI. Tiedän, että Suomessakin suurimmalle osalle kuntosaleja vaaditaan jonkinlainen jäsenyys eikä yleensä urheiluseuroihin noin vain marssita sisälle, mutta täällä jatkuvat vaatimukset olla socio, jonkin instanssin jäsen, ovat estäneet meiltä niin naapurissa sijaitsevan uima-altaan kuin läheisten tenniskenttien käytön. Täältä löytyy jopa kahviloita, joihin vaaditaan jäsenyys. Sen lisäksi että jäsenyydet ovat yleensä elitistisen arvokkaita, niihin edellytetään usein kirjallisia suosituksia muilta jäseniltä. Jopa kunnalliseen uimahalliin piti erikseen hankkia jäsenkirja.

ROSKAAMINEN. Tämä on luultavasti asia, joka eniten ahdistaa Espanjassa. Paitsi että esimerkiksi lasten jokapäiväinen ”kouluruokailu” perustuu pillimehuihin, muovipulloihin ja yksittäisiin muovikääreisiin pakattuihin kekseihin tai pieniin sipsipusseihin, niin tämä kestämätön määrä muovijätettä ”kierrätetään” espanjalaiseen tyyliin heittämällä se kaduille. Tai luontoon, mereen, mikä nyt sattuu siinä jalkojen juuressa olemaan – paitsi jos se on roskis käden ulottuvilla, sitten varmuuden vuoksi vipataan ne roskat toiseen suuntaan. Espanjalainen autonsiivous on sitä, että pysäytetään keskelle tietä tai ehkä jopa parkkipaikalle, avataan ovi ja potkitaan auton lattialta ulos McDonaldsin käärepaperit, tyhjät mehupullot, babywipesit. Kaikki. Maa on täynnä koirankakkaa, auringonkukan siementen kuoria ja lasinsiruja, koska ilmeisesti pakollinen osa lasipullosta juomista on sen pirstominen maahan.

Keksin tietenkin paljon muutakin, mikä on  viimeisen kolmen vuoden aikana ottanut hermoon. Moni asia liittyy vain pieneen ja köyhään La Líneaan, jossa on yhtä aikaa ehkä maailman mukavimmat asukkaat mutta myös iso joukko välinpitämättömiä öykkäreitä. Olen yrittänyt aivopestä itseni ja ajatella Suomesta vain niitä hyviä puolia puhtaasta hanavedestä ja hiljaisiin naapureihin, koska etelästä pohjoiseen henkinen etäisyys on enemmän kuin sen noin neljätuhatta kilometriä. Mutta kotiin käy matka – tai ainakin Itä-Helsinkiin, jota ehkä kodiksi taas kohta kutsutaan.