PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tuntuu hieman epäisänmaalliselta kirjoittaa itsenäisyyspäivänä asioista, jotka ”kotiinpaluussa” pelottavat. Suomi on nimittäin meille oikein hyvä vaihtoehto. Odotamme innolla Oodia ja Amos Rexiä, uimahalleja ja ystäviä, lasten vapautta ulkoilla ilman äitiä, mansikoita ja savulohta, lumilinnoja ja ruskaa. En lähde listaamaan kaikkea sitä ihanaa täällä Espanjassa, josta luopuminen kirpaisee kovasti, mutta kerron myös että hieman jännittää. Jopa pelottaa. Vaikka emme ole olleet poissa kuin 1,5 vuotta, palaamme ihan uudenlaiseen elämäntilanteeseen: esikoinen menee kouluun, keskimmäinen eskariin ja kuopus ensimmäistä kertaa elämässään päiväkotiin, sillä tätä ennen hän on ollut vain kerhossa ja nyt Espanjassa esikoulussa.

Itse jännitän erityisesti kännykkä- ja pelikulttuuria. En ole digiloikan suurin fani, vaan enemmän sellainen vanhanaikainen käpy äidiksi, joka tykkää rajoittaa ruutuaikaa eikä ihan allekirjoita pelien autuaaksi tekeviä ominaisuuksia. En tietenkään usko, että voimme palata aikaan jolloin Tetris edusti korkeinta teknologiaa ja tiedän, että peleillä on myös paljon positiivisia puolia, mutta Espanjassa olen ollut tosi tyytyväinen siihen ettei esimerkiksi alakoululaisilla yleensä ole puhelimia käytössään ja monet espanjalaisäidit tuntuvat olevan yhtä old school kuin minäkin. Toki esikoisen luokalla on lapsia, jotka pelaavat Fortniteä ja myös katukuvassa näkyy yhä useammin taaperoita, joille on annettu tabletti käteen jotta aikuiset saa olla ”rauhassa”, mutta kännykkäkulttuuri on silti vielä jäljessä pohjoismaista tyyliä ja busseissakin enemmän jutellaan muiden matkustajien kanssa kuin selataan puhelinta. Olen pitänyt aika tiukasti kiinni pelittömistä päivistä poikien kanssa ja esikoinen saa selata puhelintaan yleensä vain pari minuuttia päivässä, jollei tiedossa ole treffejä suomalaisten kavereiden kanssa. Nyt Suomessa myös keskimmäinen tulee saamaan kännykän ja esikoinen solahtaa suoraan siihen maailmaan, jossa välitunneilla salaa pelataan Grannya (meillä siitä on puhuttu jo pari vuotta, ja veikkaan että se on vasta alkusoittoa näille väännöille) ja koulussa myös iso osa opetuksesta perustuu laitteiden käyttöön. Tiedetään, ei ole paluuta 80-luvulle ja se on ihan okei, mutta toivon pystyväni pitämään lapset kiireisenä muiden harrastusten parissa jotta elämässä olisi muutakin kuin Minecraft.

Vaikka olen rehellisesti sanoen todella valmis antamaan lapsille lisää liekaa, lisääntynyt vapaus myös hieman pelottaa. Olemme olleet yhdessä todella tiiviisti viimeiset pari vuotta, sillä Espanjassa vasta noin 11-vuotiaat saavat kulkea yksin kouluun eikä täällä ole samanlaista yksin pärjäämisen kulttuuria kuin Suomessa – täällä teini-ikäisetkin viettävät suhteellisen paljon aikaa perheen kesken, kun taas itse muistelen nuoruuttani ja sitä, kuinka vapaa-aika vietettiin pääasiassa kavereiden kesken. Meistä on hitsautunut poikien kanssa erittäin tiivis nelikko, sillä olemme erossa oikeastaan vain koulun ajan eli noin 25 tuntia viikossa sekä muutama tunti päälle minun ja poikien omia harrastuksia. Nyt Suomessa he menevät varhaiskasvatuksen pariin (kunhan saadaan päiväkotipaikka, sekin on oma jännitysmomenttinsa) ja tiedän, että he alkavat myös viettää taas paljon enemmän aikaa kavereiden kotona luuhaten. Se on tietenkin ihan mahtavaa, ettei lasten maailma pyöri enää minun ympärilläni eikä ole vain minun vastuullani järjestää heille sosiaalista elämää, mutta tunnen myös pientä haikeutta siitä että tämä intensiivisen yhdessäolon ajanjakso lähestyy loppuaan. Onneksi sentään jää koira, joka seuraa yhä uskollisesti vaikka vessaan.

Muiden paluumuuttajien kertomusten perusteella osaan jo varautua siihen, että parissa vuodessa kertynyt kielitaito todennäköisesti hiipuu hiljalleen ilman aktiivista ylläpitoa. Ehkä he joskus haluavat elvyttää espanjantaitonsa, ja toivon että alitajuntaan jää joitain sanoja – ensi kesänä he pääsevät taas treenaamaan useaksi viikoksi, onneksi. Mutta kielitaidon lisäksi olen huolissani niistä muista asioista, mitä tämä kulttuuri on antanut. He ovat kovin varmoja siitä, että kaikki aikuiset rakastavat heitä. Suomessa ilmapiiri on mielestäni muuttunut paljon lapsimyönteisemmäksi vuosien aikana, mutta toisaalta vasta pari kuukautta sitten poikien pelkkä olemassaolo sai ventovieraat ihmiset kiroamaan meille. He ovat äänekkäitä, iloisia ja vilkkaita ja täällä se on ollut hyvin sallittua, jopa suotavaa. Heitä huomioidaan jatkuvasti ja on ihan itsestäänselvää, että he ovat tervetulleita kaikialle siinä missä me vanhemmatkin. Suomessa tuntuu, että joudun hyssyttelemään ja hillitsemään heitä sekä brutaalisti välillä muistuttamaan, että kaikki ihmiset eivät ole kiinnostuneita heistä. Se on tavallaan sääli, sillä tämä ylitsepursuava lapsirakkaus on tehnyt hyvää heidän itsetunnolleen ja esiintymiskyvyilleen, ja soisin sen varmuuden omasta ihanuudesta säilyvän myös Suomessa. Itse aion jatkaa espanjalaisella linjalla ja hymyillä kaikille pikkulapsille, pysähtyä juttelemaan ja kehumaan enkä koskaan pyörittele silmiä tai huokaile kovaan ääneen jos jollain pienellä on huono päivä. Paitsi noh, noilla omilla.

Mutta täältä me tulemme, reilu kolmen viikon kuluttua. Huomenna tulee tasan kolme vuotta siitä, kun tulimme tänne ensimmäisen kerran ja tavoitan vieläkin sen tunteen, miten ihmeelliseltä ja oudolta kaikki tuntui. Miltäköhän Suomessa tuntuu?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

9 kommenttia artikkeliin ”PALUUMUUTON PELOTTAVAT PUOLET

  1. Kyllä te luultavasti saatte espanjan tuolle koululaiselle ylläpitokieleksi, eli kaksi oppituntia viikossa, kunhan vain ryhmä löytyy. Yrittää ainakin kannattaa. Äkkiä ne lapset tottuu Suomen erilaiseen ilmapiiriin, mutta vanhemmilla voi kestää. Meidän melkein yksivuotias oppi aikoinaan parissa viikossa, ettei vastaantulijoille moikata, mä en halunnut edes oppia. Oltiin siis muutama vuosi sitten kuukauden verran töitä metsästämässä Suomessa.

    Tykkää

    1. Meidän koulussa on ainakin kolme joilla on toinen äidinkieli espanja, eli pitää ainakin heidän seuraansa lyöttäytyä 🙂 Ja se säilyy, mitä säilyy – täällä kuitenkin rampataan jatkossakin, ja pakotan sitten lapset vaihto-oppilaiksi Karibialle, heh heh…
      (Ja tosiaan, miten opin olemaan moikkaamatta kaikkia! Kääk! Kuopuskin huutaa holaa jokaiselle vastaantulijalle…)

      Tykkää

  2. Sus

    Puit niin sanoiksi omatkin ajatukseni! Me ollaan Keski-Euroopassa mutta täälläkin jo nuo huomiot pätee. Mieheni kanssa on aina keskustelua tästä kun hänen mielestä (ja minunkin jo nykyään) isovanhemmat ovat niin kylmiä ja jotenkin etäisiä. Niinhän ne ovat kun ovat suomalaisia … ja jäyhiä vielä. Jotenkin se välillä säälittää että miksi pitää olla niin etäinen viileä mutta sitten muistelen niitä suomalaisten hyviä puolia esim luotettavuutta 😉

    Tykkää

    1. Meillä on lapsilla aika ”eteläeurooppalaiset” isovanhemmat, mutta kyllä täällä toki abuelo-kulttuuri on ihan omaa luokkaansa, ja se kaikista heijastuva lapsirakkaus. Yritän näyttää esimerkkiä Suomessa, sillä lasten soisi saavan ansaitsemansa huomion – eikä se tarkoita mitään lellimistä tai sitä, että kaikki menisi heidän ehdoillaan. Ja kyllä, Suomessa on miljoonasti hyvää!

      Tykkää

  3. Tsemppiä! Itselle olis kova pala – etenkin lasten kanssa, jos niitä olisi – se Talvi ja se talvivaatteiden tumppaaminen päälle. Itekin kun olin aikoinaan Suomessa päiväkodissa hommissa, niin sitä rukkasta, haalaria jne. kyllä piisasi. Nyt pakon sanelemana oon ollu Suomessa tänä vuonna jopa 2 kertaa ja kolmas tulee parin viikon päästä ja maa on kyllä muuttunut huomattavasti positiivisempaan suuntaan näin 8,5 vuoden( jo!!!) poissaolon jälkeen. Itselle olis varmaan se kylmyys ja talven pitkä kesto ne pahimmat asiat. Mutta AINAHAN SIELTÄ PÄÄSEE POIS :D.

    Tykkää

    1. Aina pääsee pois ja vaikka kyllä kylmä kangistaa jo ajatuksen tasolla, silti suurin erontuska kohdistuu ihmisiin. Olemme kuitenkin kiintyneet paikallisiin ja kyllä myös paikkoihin. Vaikka listalle pääsee ehdottomasti myös lämpö ja valo, mutta Suomessa odotamme korkeampia sisälämpötiloja 🙂 Tsemppiä Suomeen teillekin 😉

      Tykkää

  4. KT

    Ja toi lasten pelaaminenhan on aika pitkälti vanhemmista kiinni. Olen pitänyt pääni, eikä kummankaan kakaran (8v+11v) puhelimesta löydy pelejä eikä niiltä löydy tabletteja. Jos pelataan, niin joskus pleikkaa/nintendoa. Aivan varmasti kyttäävät selän takana, kun kaverit pelaa jne mutta ei ainakaan omissa kännyköissään ole jatkuvasti kiinni.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s