ÄÄNIKIRJOJEN MAAILMASSA

Nyt tekisi mieli sanoa JUMPE! Kokeilin joskus alkuvuodesta jostain blogista bongaamani alekoodin turvin BookBeatia parin viikon ilmaisjakson. Lapset ehtivät kuunnella hieman satuja, mutta oma yritykseni kuunnella chic-lit kirjallisuutta (”Kerro minulle jotain hyvää”, jos oikein muistan) pyykin viikkauksen ja kokkailujen ohessa ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen, ja päätin katkaista tilauksen kokeilujakson päätyttyä. Nyt kuitenkin lukulistallani odottaneiden kirjojen määrä alkoi paisua mahdottomaksi ja tuntui, etten voisi odottaa siihen että joskus saan tilaisuuden päästä kiinni fyysiseen kappaleeseen. Olkootkin että kirjat ovat mulle melkein pyhä asia, ja rakastan niitä aina eniten painettuina versioita. Lasten kanssa vähän kauhistelen, meneekö niiden silmät ja herkkä mieli pilalle e-kirjoista, mutta nyt kun ei ole logistisesti kovin järkevää rahdata tänne kaikkea sitä, mitä mieli tekee lukea, niin hyväksyn kompromissin.

Joten otin uuden kokeilujakson käyttöön, tällä kertaa ystävän suosituksesta sillä toisella äänikirjapalvelulla eli Storytelilla. Ja valitsin ilmeisesti kirjani oikein, eli aloitin Maria Veitolan elämänkerrallisesta kolumnikokoelmasta, jossa oli vielä ripaus self-helppiä. Se tuntui, kirjailijan itsensä lukemana, mahtavalta kuuntelukokemukselta. Olen selvästi vähän vanhan kansan kirjallisuudenkuluttaja, sillä mielestäni lukemisen ”vaiva”, sekä sen vaatima läsnäolo ja keskittyminen, ovat iso osa kirjan sisäistämistä. Mutta niin vain äänikirjaa kuunnellen, kuulokkeet korvissa, löysinkin itseni ihan vapaaehtoisesti ilmottautumassa tiskivuoroon, tekemässä ylimääräistä lenkkiä koiran kanssa ja joskus vain istumassa sohvalta ja kuuntelemassa. En ole lukenut aikoihin kunnolla, koska siihen ei vain ole ollut arjessa aikaa, ja nyt tuntuu että elämänlaatu parani kerralla oikein kunnolla kun sain kirjat, edes tässä muodossa, takaisin elämääni. Mitä sitten olen kuunnellut?

Maria Veitola: VEITOLA – juuri parempaa kirjaa kuunneltavaksi on vaikea keksiä. Selkeästi jäsennelty kirja, jossa on Veitolan pitkän toimittajanuran varrelta kolumneja sekä pelkkää kirjaa varten luotuja tekstejä. Toisin kuin ilmeisen moni muu suomalainen, olen suhtautunut aina Veitolaan melko neutraalisti: en ole katsonut häntä televisiosta tai kuunnellut radiosta, kolumnit ovat olleet aina mukavia ja tyyli on ollut persoonallinen, mutta ei järkyttänyt minua eikä ehkä oikein inspiroinutkaan. Mitään ennakko-oletuksia ei siis ollut, vaikka olin kuullut kehuja kirjasta. Eikä ihme. Vaikka meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa Veitolan kanssa, eivät maailmamme ole niin erillään etteikö sieltä löytyisi runsaasti resonoivia ajatuskulkuja. Äitiydestä, ystävyydestä, suhteesta omiin vanhempiin ja myös joitain yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni Etelä-Helsingissä, vaikka JumpInn olikin meille se mystinen, cool paikka jonka ohi kuljin koulumatkani. Jonkin verran meni toiston puolelle ja mietin, miten mahtavaa olisi jos tietäisin jostain ”historiallisesti merkittävästä” ihmisestä ja hänen taustastaan näin paljon ja yksityiskohtaisesti; avoin, analyyttinen tarkastelu oli kiehtovaa, vaikka ymmärrän että kaikkia ei ehkä kiinnosta nelikymppisen naisen vahva oman napanöyhdän tutkailu. Parasta olikin se, että monet omat ajatukset saivat Veitolan teksteistä kaikupohjaa. Pitkän linjan ammattiesiintyjänä Veitolan lukeminen oli selkeää, eläväistä ja tuntui, kuin hän olisi puhutellut juuri minua.

Jani Toivola: KIRJA TYTÖLLENI – Oli helppo jatkaa toiseen kirjaan, jossa käsiteltiin kirjailijan omaa elämää, pääroolissaan hänen pieni tyttärensä Aili. Tämänkin äänikirjan kohdalla kuuntelijat saavat nauttia siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa: tällä kertaa Toivolan matalaan, tarkasti kontrolloituun ääneen kesti tottua eikä se tuntunut yhtä soljuvalta kuin Veitolan luenta, toisaalta muutaman kerran lukiessaan jotain erityisen hauskaa tai liikuttavaa kohtaa saattoi Toivolan äänessä kuulla hymyn ja hellyyden, mikä teki kuuntelukokemuksesta taas astetta henkilökohtaisemman. Kirja itsessään oli monella tapaa todella ihana. Sieltä löytyi paljon hetkiä, joihin kolme uhmaikää läpikäyneenä vanhempana pystyi helposti samaistumaan. Kirja ei pyöri pelkästään Toivolan lapsiperhearjen ympärillä vaan sivuaa universaalimpia teemoja toistemme huomioimisesta, näkemisestä ja kuulemisesta (aihe, joka on ollut paljon omissa ajatuksissa täällä Espanjassa, jossa kaikki suhtautuvat lapsiin yhtä ihanasti kuin satunnainen taksikuljettaja Toivolan teoksessa), työuupumusta ja politiikkaa sekä haastaa hieman perinteisiä perhekäsityksiä, kaikki hyvin omakohtaisen kerronnan kautta. Hetkittäin kirja ylitti itselläni sen yksityisyyden rajan, mitä haluan toisten lapsista tietää – tämä on asia, jota varmaan jokainen lapsensa blogin osaksi ottava bloggaaja miettii ja itselläni koko ajan vahvistuu se käsitys, etten halua ”paljastaa” liikaa lapsistani, määritellä heitä enkä jakaa tilanteita, jotka lapsi itse saattaisi kaikesta luonnollisuudesta huolimatta kokea noloksi jossain elämänsä vaiheessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Toivola kirjoittaa lapsestaan äärimmäisen rakastavasti, niin, että kun hän toivoo kirjassa kannustavansa muitakin vanhempia kirjoittamaan lapsilleen, tekee mieli heti tarttua kynään ja yhtä tarkasti, yhtä hellästi kuvata niitä lapsuuden hetkiä jolloin oivallamme jotain itsestämme vanhempina, elämästä yleensä tai lapsemme ihmeellisestä persoonasta.

Henriikka Rönkkönen: MIELIKUVITUSPOIKAYSTÄVÄ – Siirtymä kirjailijoiden itsensä lukemista omaelämänkerrallisista teoksista ”kaunokirjallisuuteen” jännitti, joten päätin valita mahtavan sinkkubloggaajan Henriikka Rönkkösen pari vuotta sitten ilmestyneen Mielikuvituspoikaystävän, jossa kuitenkin on vahvasti sellainen itse eletyn sävy. Noh, toisin kuin kahta edellistä kirjaa, tätä ei voinut kuunnella ilman kuulokkeita, koska lasten korville tämä ”banaanikirja”, kuten poikani nimitti, ei sovi. Ei meinannut aina sopia munkaan korville. Kaikki, jotka ovat saaneet nauttia mun seurasta muutaman drinkin jälkeen (siis niin, että minä olen juonut ne drinkit, vaikka niitä kyllä suosittelisin seuralaisellekin) tietävät, etten todellakaan ole mikään herkkätunteinen puritaani mitä tulee tähän aihepiiriin, mutta välillä Rönkkösen pissa-kakka-penis-jutut tuntuivat vähän övereiltä ollakseen hauskoja. Siis usein, monta kertaa, nauroin ääneen hänen upeille sanavalinnoilleen ja näppärälle kielenkäytölleen – sain paljon tuijotuksia kadulla kun hekotin esimerkiksi kokemuksille karvanpoistosta Thaimaassa. Mutta toisinaan tuntui ronski kielenkäyttö olevan enemmän itsetarkoitus kuin tyylikeino, ja se väsytti. Vaikka ahmin tämänkin teoksen parissa päivässä, se vaati silti enemmän taukoja kuin kaksi aiempaa koska muuten aika yksipuolinen aihepiiri ja karski kieli alkoivat puuduttaa. Hauska ja avoin kirja kaikin tavoin, ja oli mahtavaa että sitä pystyi välillä kuuntelemaan, sopivan hetken tullen myös lukemaan puhelimen näytöltä. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta vähän enemmän, sillä maailma kaipaa rehellisiä ja suorapuheisia naisia, mutta ei se silti missään nimessä ollut huono. Sellainen neljän tähden kirja, ainakin niille, joilla on hyvä toleranssi vaginapieruille, edes kirjallisessa muodossa.

Eve Hietamies: HAMMASKEIJU – Hmm. Olen lukenut tämän yllättäen yksinhuoltajaisän rooliin joutuneen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon kasvukertomuksia jo kahden kirjan verran. Vaikka ne eivät ole minuun oikein uponneet, olen kirjojen suhteen vähän sellainen uppiniskainen: luen ne loppuun vaikka en pitäisi. Ja näköjään käyn läpi koko trilogian, vaikka jo ensimmäisessä osassa ärsyttivät minäkertojan lapsellinen ajatusmaailma (luoja suokoon, etteivät miehet oikeasti ajattele ihan noin yksioikoisesti) ja milloin mikäkin. Niin kävi tämän kolmannenkin osan kanssa. Kirjan hyvänä puolena mainittakoon se, että se on oikein kevyttä lukemista eikä jää pyörimään päähän. Ja totta kai nuo kirjassa paljon esillä olleet ekaluokkalaisten jutut ovat tosi tuttuja meilläkin, eli samaistumispintaa kyllä löytyi. On endermänit ja griipperit ja kaikki se, mitä en vaan tajua. Henkilöitä kuvattiin aina hyvin lämpimästi, mikä on hyvä. Tämän kirjan luin ja kuuntelin sekaisin ja usein suosin lukemista, koska ensimmäistä kertaa lukija ärsytti. Sellainen huokaileva ja itsesäälinen äänenpaino lisäsivät tuskastumistani päähenkilöön, mikä tietty on aina vähän huono kirjakokemuksen kannalta. Nyt kun kaikki kolme kirjaa on käyty läpi, tuntuu, kuin olisi takana joku epämiellyttävä urheilusuoritus: tulipahan tehtyä! (Ja disclaimerina tiedän kuuluvani vähemmistöön, sillä monet ystäväni fanittavat juuri näitä Antti Pasasen seikkailuja todella paljon – mutta minun juttuni ne eivät ole).

Anna Karhunen, Tiia Rantanen: KAVERIN PUOLESTA KYSELEN – Tämän kirjan luin, koska sitä ei ainakaan sillä hetkellä ollut lainkaan äänikirjana tallella. Toimi hyvin koirapuistossa istuskellessa, sillä kirjan ahmaisi alle kahdessa tunnissa, sehän koostuu pitkälti pienistä anekdooteista, noloista hetkistä – kirjailijakaksikon podcastin parhaimmista. Nauraa hörähtelin kyllä monta kertaa, mutta silti päällimmäiseksi fiilikseksi jäi jonkinlainen myötähäpeä. Ei sellainen hyvä vaan sellainen enemmän antipatiaan perustuva, jossa hauska juttu typistyi ärsyttäväksi. Olen varmaan jotenkin vähän väärää yleisöä, tosikko tai sitten olisi pitänyt kuunnella podcasteja alle ja karaista itsensä. Kirja on toimitettu hyvin ja se on elektronisenakin oikein kaunis, mutta sillä ei minulle oikein ollut mitään funktiota. Mietin ylipäänsä, mitä sitä arvioimaan kun en saanut siihen oikein otetta; yritin etsiä netistä muiden arvioita teoksesta (jotta voisin arvioida onko vika minussa, lukijassa, vai onko joku muukin ymmärtänyt kaiken väärin) mutta en löytänyt yhtään!

Jahka elämä vähän rauhoittuu, aion ehdottomasti palata kuuntelemisen ja kirjallisuuden pariin, ihanalta tuntui kahden viikon ajan kuunnella muiden tarinoita ja hetkeksi ajatella jotain muuta kuin niitä omia asioita. Listalla on ainakin Michelle Obaman elämänkerta (koska tämän hetkisen tietoni valossa elämänkerrat ovat parasta kuunneltavaa), Saara Turusen Sivuhenkilö ja tietenkin Julia Thurénin Kaikki rahasta, jonka jälkeen lopetan bloggaamisen ja ryhdyn sijoitusneroksi. Saa vinkata luku/kuuntelesuosikit!

 

TÄNÄ SYKSYNÄ

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä blogi ei oikeastaan ole koskaan ollut mikään raivokkaan rehellinen päiväkirja tai reaaliaikainen tilanneraportti, ja tänä syksynä jos koskaan on tuntunut siltä, että niistä julki kirjoitetuista valituista paloista on tullut entistä harvempia ja valittuja. Totta kai varsinkin tutuille lukijoille varmasti rivien välistä paljastuu enemmän kuin edes itse osaan aavistaa, mutta harvinaisen paljon on jäänyt pimentoon. Siksi ajattelin kertoa edes muutaman asian tältä syksyltä, joka syystä tai toisesta on jäänyt sanomatta. Tänä syksynä…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Olen säätänyt. Suunnitelmat ovat muuttuneet lennosta, ja juuri nyt en odota ensi vuodelta mitään muuta kuin tasaisen tylsää arkea. Ei yhtään eri ratkaisujen hyviä ja huonoja puolia vertailevia listoja, ei eri vaihtoehtojen budjetointia, ei jatkuvaa epävarmuutta kiitos. Ei yhtään asunnonvälityssivustoa, ei enää yhtään sähköpostia välittäjille – varsinkaan Realiaan, sillä jos luoja suo, en enää ikinä joudu olemaan kyseisen lafkan kanssa missään tekemisissä. Kyllä, tämä kaikki siis tapahtuu neljän tuhannen kilometrin välimatkalla, joka ei ainakaan ole tehnyt asioiden organisoimisesta yhtään sen helpompaa.
  • Olen menettänyt noin puolet hiuksistani. Ehkä se on stressi, ehkä se on alhainen hemoglobiini (ferritiinini on ollut alle viitearvojen jo vuosien ajan), ehkä pääni ei enää vain jaksanut kaiken muun painon lisäksi hiuksiani. On suositeltu kalsiumia ja biotiinia ja varmasti otan kaikki keinot käyttöön, koska tätä menoa olen Suomeen palatessani kalju ja tuntien tammikuisen ilmaston niin kaikki karvat tarvitaan lämmittämiseen.
  • Olen ollut kiitollinen siitä, että meillä on Tassu. Vaikka Tassu on syönyt omaisuutta satojen eurojen edestä, se vie röyhkeän paljon tilaa sängyssä ja pakottaa heräämään viikonloppuisinkin liian aikaisin, siitä on tänä syksynä tullut mulle tärkeä terapiakoira. Tassun kanssa olen monen illat kävellyt pitkin merenrantaa, kuunnellut dramaattista musiikkia ja surrut sitä, että kaikki ei järjestynytkään niin kuin olin toivonut. Tietenkin Tassun rooli on ollut lähinnä pistää mut liikkeelle, mutta pitkät kävelyt pimeydessä palmujen keskellä ovat ehdottomasti olleet hyväksi, meille molemmille.
  • Olen aloittanut uusia harrastuksia. Ilmajoogan ja baletin. Balettiin minut vähän niin kuin huijattiin, mutta siitä on tullut Tassun oheen toinen täydellinen tapa antaa ylikierroksilla kulkeville ajatuksille pakollinen lepotauko. Baletissa en voi miettiä muuton aikataulua, en vuokratakuita, en murehtia lasten asioita enkä omiakaan, sillä sitten sekoan askelistani ja ihana, mutta hyvin tiukka ja täpäkkä baletinopettajani antaa kyllä mun kuulla kunniani silloin. Lapsena tanssin hetken balettia legendaarisen Elwa Molinin opissa Tampereella, mutta se ei ollut kyllä silloin lajini vaan auktoriteetti ahdisti enkä ollut silloin, kuten en nytkään, mikään siro sulotar piruettieni kanssa. Nyt en enää odota kutsua Moskovan baletin tähtitanssijaksi vaan nautin kurinalaisuudesta ja siitä, että joku muu vahtii varpaideni asentoa.
  • Olen myös luopunut koirien auttamisesta. Tai ainakaan hoitokoiria meille ei enää tule. Meillä nimittäin oli yksi sijaishoitoon tullut koira, jonka jouduimme kolmen viikon jälkeen palauttamaan tarhalle kun yhteiselo Tassun kanssa ei vaan sujunut vaan koirat rähisivät yötä myöten. Ne pari viikkoa, kun tiesin tuon koiran olevan tarhalla ennen pääsyään omaan, pysyvään kotiin, olivat ihan kauheita (taatusti kauheampia koiralle kuin minulle, mutta valvoin monta yötä toivoen ettei vain sataisi tai olisi kovin kylmä, ja koiran vieminen takaisin tarhalle oli itsessään ihan todella ahdistava tilanne). Nyt en siis enää ota riskiä, että koirien kemiat eivät pelaisi ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäisi tuottaa jo ainakin kerran hylätylle koiralle uusi hylkäyskokemus. No, yksi varmasti hyvä tapa auttaa aina on antaa rahaa.

PA092042.jpg

Tämä ei siis ole ollut minun syksyni. Melko usein päässä on soinut se vanha Frendien tunnari; when it hasn’t been your day, your week, your month or even your year. Toisaalta kun on kuitenkin sellainen ikuinen optimisti, on mukava ajatella, että ensi vuosi on varmasti väkisinkin vähän helpompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ASUMINEN ESPANJASSA, OSA 4

Yksi yleisimmistä kysymyksistä, mitä kuulen, on mitä eläminen Espanjassa maksaa. No, kysymyshän on vähän ympäripyöreä, koska samalla tavalla kuin Suomessa niin elämiseen – siis juokseviin menoihin niin kuin ruokakauppaan ja pakollisiin kuluihin kuten sähkö- ja vesimaksuihin – saa menemään varsin erilaisia summia kulutustottumuksista riippuen. Nämä kulut oikeastaan kertovat siis vain meidän perheemme kulutuksesta. Ja mehän olemme aika suuripiirteisiä rahankäyttäjiä. Loppukuusta joudun usein käymään kaupassa laskimen kanssa, kun taas niinä päivinä kun tilille tupsahtaa rahaa olen kuin Euroopan omistaja. Tai ainakin paikallisen Mercadonan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lokakuu näyttää kovin kalliilta, jos katson sitä ihan puhtaasti pankkitilin kautta. Menoja oli, vuokran jälkeen, varmaan 1500 euron edestä. Ei ehkä edes riitä; en lopulta pitänyt kaikista käteisostoista kirjaa joten ohi menivät churrot, patongit (joita haemme noin neljästi viikossa, kaksi kappaletta eurolla), vedet (viiden litran pullo euron) ja mahdolliset bussimatkat, karkit ja satunnaiset lahjontaherkut kaupungilla, ja lasten keskiaikamarkkinoille saamat muutaman euron shoppailurahat. Siihen ei ole myöskään laskettu noin 20 euroa, jotka olen maksanut koululle tarvikemaksuja (taas…) sekä osallistunut joululottoon. Puhtaasti ruokakauppaan meni 931,57 euroa, joskin siinä on mukana muutama isompi kauppareissu jollon ostettiin astioita, lisää koulutarvikkeita ja aika paljon hygieniatuotteita, joita ei joka kuukausi hankita. Sen lisäksi varmaan parilla kympillä Halloweenkrääsää, kuten keskimmäisen vampyyriasu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokakaupassa selviäisi Espanjassa myös paljon edullisemmin. Meillä lapset syövät aivan hulluna hedelmiä ja kasviksia, mikä on tietenkin hyvä, mutta pelkällä leivällä pääsisi toki halvemmalla. Sen lisäksi eväät vievät osansa viikkobudjetista; kaikki ruokailut tulevat kotoa (listalla on noin 1/3 Käytännön Miehen lounaista, sillä hän toisinaan tekee eväät, joskus hakee ravintolasta). Hintataso on alhaisempi, mutta kyllä nuo kolme kasvavaa poikaa pitävät huolen siitä että kaupassa on käytävä vähintään joka toinen päivä. Käymme myös jonkin verran, ainakin kerran viikossa, syömässä ulkona. Käymme yleensä kantakahvilassa, jossa syömme tuhdit bocadillot, pojat juovat pillikaakaot ja minä nautin kahvin. Tästä tulee aina noin 22 euroa. Ei ilmaista, mutta mielenterveydelle tekee hyvää ihmetellä maailmanmenoa ja nauttia muiden laittamasta ruoasta. Kävimme myös kerran McDonald’sissa lokakuussa ja haimme pari kertaa jäätelöt. Kokonaisuudessa söimme siis varmaan noin 1200 eurolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä missä ruokakaupassa on helppo pihistellä (etenkin jos olisi hieman suunnitelmallisempi), ovat meidän kuukausittaiset ”kiinteät” kulumme aivan absurdeja toisinaan. Kesällä sähkölasku on noin 50€/kk ja vesi n. 60€/kk (meidän kaupungissamme on virallisesti Espanjan kalleimmat vesilaskut, jossa verot ja kiinteä korvaus ovat n.90% laskun summasta), ja kaasulasku 30€/kk kun taas talvella sähkölasku saattaa olla kuussa lähemmäs 200 euroa ja vesilaskukin pahimpina aikoina tuplaantua. Jos kyseessä olisi pitkäaikainen vuokra-asunto tai jopa oma asunto, ilmalämpöpumpulla ja muilla patteria paremmilla ratkaisuilla voisi  näitä kuluja pienentää, mutta rehellisyyden nimissä talvisin ei kovin halvalla pääse jos ei halua että sisälämpötila laskee sinne 12 asteen pintaan. Myös netti on Suomen hintoihin tottuneena naurettavan kallis: 63 euroa kuussa. Tässä pitäisi varmaan käydä neuvottelemassa Vodafonen kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harrastukset ovat täällä suhteellisen halpoja; maksan omasta baletti- ja joogatunneista kuussa 48 euroa, esikoisen taidekerho on 25 euroa ja satunnaisesti materiaalikuluja. Synttärilahjoihin meillä menee yleensä noin 50 euroa kuussa. Bensoihin ja tietulleihin kuluu noin 150 euroa, kun käymme kahdesti kuussa Fuengirolassa ja silloin tällöin retkillä lähialueilla. Kun katson lokakuun laskuja, on helppo nähdä että säästäisimme helposti pari sataa euroa luopumalla kahvilakeikoista, noutopizzasta silloin tällöin ja churroaamiaisista. Kuitenkin itselleni tämä arjen luksus on todella tärkeää paikassa, jossa ei ole hirveästi mitään mielekästä tekemistä vapaa-ajalla. Olemme kaikki paljon pirteämpiä kun vietämme tunnin yhdessä kahvilassa, ja satsaan siihen mielelläni. Meillä toisinaan rahaa kuluu turhaan siihen, että teemme minulle kasvisruokaa ja pojille laitan vielä toistaiseksi lihaa. Korvaavia kasvisproteiineja on tarjolla täällä meillä päin vähemmän kuin esim. Suomessa, ja olen niin mielikuvitukseton kokki että helposti valitsen lapsille pihvin paistettavaksi kun itse syön ylihintaisia soijanakkeja. Todettakoon siis, että täällä voi selvitä todella halvalla varsinkin ruokaostosten osalta, mutta talvikuukausina kannattaa varautua isoihin sähkö- ja kaasulaskuihin. Se, mikä on ehdottomasti Espanjassa asumisessa etu on se, että pääsen muutaman kymmenen euron bussilipuilla moniin upeisiin kohteisiin, kuten Sevillaan ja Granadaan. Nyt vähän nolottaa, miten vähän tätä on tullut hyödynnettyä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

MATKALLA ISÄN KANSSA

Täällä Espanjassa ei, eikä edes naapurin puolella Iso-Britanniassa, vietetä tänään isänpäivää, mutta en ole voinut välttyä huomaamasta että Suomessa kyllä juhlitaan tänään isiä. Niinpä käytän tilaisuuden hyväkseni; omat lapset ovat isänsä kanssa pelaamassa rugbya ja syömässä Mäkkärissä, ja saan blogata rauhassa. Omasta isästäni, jonka kuolemasta tulee kohta yhdeksän vuotta – luultavasti koko elämäni suurin suru, katkeransuloinen muisto jossa on paljon ikävää, ripaus katkeruutta kun isäni elämä päättyi aivan liian aikaisin, kiitollisuutta 24 yhteisestä vuodesta ja monista seikkailuista, ja surua, joka ajan kanssa on muovautunut sellaiseksi sumuverhoksi joka on yhteisten muistojen yllä, ei kuitenkaan niitä himmentäen vaan enemmänkin muistuttaen niiden vaalimisesta. Ja juuri siksi onkin hyvä hetki muistella sitä, mikä mahtava matkaseuralainen isäni olikaan, miten hyviä seikkailuita hän oli nuorena kokenut ja niiden myötä inspiroi muakin jo aika varhain pakkaamaan reppuni ja lähtemään rohkeasti kohti tuntematonta, ja kuinka hän myös otti mua mukaan omille reissuilleen ja opetti kunnioittamaan muita kulttuureita, erilaisia tapoja ja ymmärtämään historiaa.

Lapsuudenperheessäni matkustimme paljon yhdessä, olimme loistava kolmikko; kiersimme autolla Eurooppaa kun olin 5-vuotias, reissasimme Yhdysvalloissa ja kävimme kaupunkilomilla. Olen kiitollinen siitä, että näihin matkoihin oli mahdollisuus. Paitsi että oli rahaa, se vaati tietenkin sen että vanhempani halusivat viedä minua maailmalle. He matkustivat paljon myös kaksin, ja olen kummankin vanhempani kanssa tehnyt paljon matkoja kahden kesken. Aikuisenakin olen pitänyt heitä parhaana mahdollisena matkaseurana. Rakastamme kaikki kolme ruokaa ja hyviä ravintoloita. Äitini kanssa lorvimme museoissa, isäni taas halusi aina tutustua alueen menneisyyteen ja historiallisiin paikkoihin. Tutustumme mielellämme kaupunkeihin ensin kiertoajelulla, jolloin bussin kyydistä hahmotamme kulmat paremmin, ja sen jälkeen kilometrejä kaihtamatta kävelemme ympäriinsä, aamusta iltaan. Toivon, että omat lapseni haluavat matkustaa kanssani silloinkin, kun ovat aikuisia.

Matkustimme isäni kanssa paljon kaksin. Hänen työnsä vaativat usein vähän reissaamista, ja monesti hän valitsi minut matkaseurakseen. Yhtään kehumatta itseäni liikaa, olen ollut jo nuorena varsin itsenäinen matkakumppani, joka on jäänyt tyytyväisenä hotellihuoneeseen kylpemään ja syömään herkkuja kirjan kanssa jos isälläni oli työmeno. Olen kyllä kulkenut niissä menoissakin mukana, yleensä vain nauttien aikuisseurasta ja jännittävistä keskusteluista, jotka eivät kyllä yleensä ole aivan sopineet korvilleni… Ainoana lapsena olin vähän pikkuvanha, ja toisaalta 90-luvulla näiden asioiden kanssa ei oltu ihan niin just. Nykyään luultavasti festareille, aikuisten illanviettoihin tai ruokaravintolaan iltamyöhäisellä raahattuja lapsia paheksuttaisiin (eikä syyttä), mutta itse muistan nämä ajat vain hauskoina, jännittävinä ja kiehtovina. En muista koskaan sanoneeni ”ei” reissukutsulle.

 

Kävimme isäni kanssa yhdessä ainakin Lontoossa, jossa isäni luovutti jossain vaiheessa vaatekaupoilla mukana kiertelemisessä ja siirtyi itse lukemaan sanomalehtiä pubiin. Kiersimme British Museumia kunnes aika loppui kesken, ja kävimme kaikissa hänen lempiravintoloissaan. Yhtenä iltana isäni lähti tapaamaan ystäviään toiseen kaupunkiin, ja minä pyörin yksin Lontoossa shoppailen, syöden ja tietenkin nauttien hotellihuoneen kylpyammeesta. Kävimme myös ruotsinlaivalla kun olin nuorempi, joskin en millään muista mitä muuta teimme kun söimme pitkällä kaavalla à la cartessa ja arvostelimme annoksiamme. Suomessa festareiden lisäksi lensimme kerran Kittilään yhdeksi yöksi johonkin asiakastapahtumaan; näin jälkikäteen ajateltuna äärimmäisen epäekologista ja vähän nousukasmaista mutta siitä jäi monta sisäpiirinvitsiä meille. Totesimme myös, että suuntaamme matkamme jatkossakin etelään, sillä kaksi kaupunkilaista tärisi liian kevyessä talvivarustuksessa tuntureilla ja kirosi kaunista pakkaspäivää etsien vain lähintä after ski’tä.

Viimeiseksi yhteiseksi ulkomaanmatkaksemme jäi reilu viikon mittainen matka Etelä-Afrikkaan. Se oli isäni pitkäaikainen haave, ja olen ikuisesti kiitollinen että sain olla sitä toteuttamassa, alle vuosi ennen hänen kuolemaansa. Se oli onnellinen matka, jolloin emme vielä tienneet mitään syövästä tai siitä luopumisentuskasta, mitä olisi edessä. Kävimme erilaisilla retkillä, puhuimme läpi elämää ja söimme. Voi miten me söimmekään. Yksi parhaista aterioista oli todellinen yllätys, niin kuin usein käy, Waterfront-turistialueella ostoskeskuksessa. Olimme palanneet joltain retkeltä ja päätyneet etsimään ruokapaikkaa, hyvin nälkäisinä ja hyvin kiukkuisina. Kun kaksi vaakaa yrittää valita ravintolaa, saattaa se arpominen ajaa hulluksi. Lopulta päädyimme, äkäisinä ja nälkäisinä, lähimpään aukiolevaan paikkaan, jossa tilasimme pöydän täyteen erilaisia herkkuja – osa paikallisia, osa välimerellisiä. Lopulta olimme niin täynnä, ettemme voineet kuin nauraa sille mikä iloinen yllätys ravintola oli vaikka se näytti vain ostoskeskuksen vähän paremmalta paikalta, ja kuinka emme ehkä eläissämme ole olleet niin ähkyssä. Muita hyviä ruokamuistoja siltä matkalta oli mm. Mama Africa sekä Col’Cacchio, sekä lukuisia pieniä paikkoja joiden nimiä en enää muista lähes kymmenen vuoden jälkeen.

Isäni kuolemassa on surettanut etenkin sen, mitä kaikkea jäi kokematta. Miten ironista, että hän haaveili aina siitä että pääsisi Gibraltarille! Nyt kun täällä Gibraltarin kupeessa on, en aivan tiedä miksi hän siitä kukaan unelmoisi, mutta hän piti paikoista joihin liittyi jonkun loppu ja uuden alku; esimerkiksi Hyväntoivonniemi Afrikan lounaiskärjessä, ja varmasti Gibraltarilla häntä kiinnosti kahden mantereen kohtaaminen. Hän rakasti Istanbulia, eikä varmasti vähiten juuri siksi, että myös siellä kaksi maanosaa tapasivat toisensa. Meiltä jäi kokematta Istanbul yhdessä, ja monen monta muuta paikkaa. Vieläkin monissa paikoissa huomaan ajattelevani, että tämä pitäisi näyttää isälle, tai kylläpä mun isä pitäisi tästä. Tai kun tulee kommelluksia, mietin, miten hän nauraisi rehevästi tällekin tarinalle. Ehkä hän nauraakin jossain, mistä sitä tietää.