Nyt tekisi mieli sanoa JUMPE! Kokeilin joskus alkuvuodesta jostain blogista bongaamani alekoodin turvin BookBeatia parin viikon ilmaisjakson. Lapset ehtivät kuunnella hieman satuja, mutta oma yritykseni kuunnella chic-lit kirjallisuutta (”Kerro minulle jotain hyvää”, jos oikein muistan) pyykin viikkauksen ja kokkailujen ohessa ei jostain syystä oikein ottanut tuulta alleen, ja päätin katkaista tilauksen kokeilujakson päätyttyä. Nyt kuitenkin lukulistallani odottaneiden kirjojen määrä alkoi paisua mahdottomaksi ja tuntui, etten voisi odottaa siihen että joskus saan tilaisuuden päästä kiinni fyysiseen kappaleeseen. Olkootkin että kirjat ovat mulle melkein pyhä asia, ja rakastan niitä aina eniten painettuina versioita. Lasten kanssa vähän kauhistelen, meneekö niiden silmät ja herkkä mieli pilalle e-kirjoista, mutta nyt kun ei ole logistisesti kovin järkevää rahdata tänne kaikkea sitä, mitä mieli tekee lukea, niin hyväksyn kompromissin.

Joten otin uuden kokeilujakson käyttöön, tällä kertaa ystävän suosituksesta sillä toisella äänikirjapalvelulla eli Storytelilla. Ja valitsin ilmeisesti kirjani oikein, eli aloitin Maria Veitolan elämänkerrallisesta kolumnikokoelmasta, jossa oli vielä ripaus self-helppiä. Se tuntui, kirjailijan itsensä lukemana, mahtavalta kuuntelukokemukselta. Olen selvästi vähän vanhan kansan kirjallisuudenkuluttaja, sillä mielestäni lukemisen ”vaiva”, sekä sen vaatima läsnäolo ja keskittyminen, ovat iso osa kirjan sisäistämistä. Mutta niin vain äänikirjaa kuunnellen, kuulokkeet korvissa, löysinkin itseni ihan vapaaehtoisesti ilmottautumassa tiskivuoroon, tekemässä ylimääräistä lenkkiä koiran kanssa ja joskus vain istumassa sohvalta ja kuuntelemassa. En ole lukenut aikoihin kunnolla, koska siihen ei vain ole ollut arjessa aikaa, ja nyt tuntuu että elämänlaatu parani kerralla oikein kunnolla kun sain kirjat, edes tässä muodossa, takaisin elämääni. Mitä sitten olen kuunnellut?

Maria Veitola: VEITOLA – juuri parempaa kirjaa kuunneltavaksi on vaikea keksiä. Selkeästi jäsennelty kirja, jossa on Veitolan pitkän toimittajanuran varrelta kolumneja sekä pelkkää kirjaa varten luotuja tekstejä. Toisin kuin ilmeisen moni muu suomalainen, olen suhtautunut aina Veitolaan melko neutraalisti: en ole katsonut häntä televisiosta tai kuunnellut radiosta, kolumnit ovat olleet aina mukavia ja tyyli on ollut persoonallinen, mutta ei järkyttänyt minua eikä ehkä oikein inspiroinutkaan. Mitään ennakko-oletuksia ei siis ollut, vaikka olin kuullut kehuja kirjasta. Eikä ihme. Vaikka meillä on reilu kymmenen vuotta ikäeroa Veitolan kanssa, eivät maailmamme ole niin erillään etteikö sieltä löytyisi runsaasti resonoivia ajatuskulkuja. Äitiydestä, ystävyydestä, suhteesta omiin vanhempiin ja myös joitain yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni Etelä-Helsingissä, vaikka JumpInn olikin meille se mystinen, cool paikka jonka ohi kuljin koulumatkani. Jonkin verran meni toiston puolelle ja mietin, miten mahtavaa olisi jos tietäisin jostain ”historiallisesti merkittävästä” ihmisestä ja hänen taustastaan näin paljon ja yksityiskohtaisesti; avoin, analyyttinen tarkastelu oli kiehtovaa, vaikka ymmärrän että kaikkia ei ehkä kiinnosta nelikymppisen naisen vahva oman napanöyhdän tutkailu. Parasta olikin se, että monet omat ajatukset saivat Veitolan teksteistä kaikupohjaa. Pitkän linjan ammattiesiintyjänä Veitolan lukeminen oli selkeää, eläväistä ja tuntui, kuin hän olisi puhutellut juuri minua.

Jani Toivola: KIRJA TYTÖLLENI – Oli helppo jatkaa toiseen kirjaan, jossa käsiteltiin kirjailijan omaa elämää, pääroolissaan hänen pieni tyttärensä Aili. Tämänkin äänikirjan kohdalla kuuntelijat saavat nauttia siitä, että kirjailija lukee itse teoksensa: tällä kertaa Toivolan matalaan, tarkasti kontrolloituun ääneen kesti tottua eikä se tuntunut yhtä soljuvalta kuin Veitolan luenta, toisaalta muutaman kerran lukiessaan jotain erityisen hauskaa tai liikuttavaa kohtaa saattoi Toivolan äänessä kuulla hymyn ja hellyyden, mikä teki kuuntelukokemuksesta taas astetta henkilökohtaisemman. Kirja itsessään oli monella tapaa todella ihana. Sieltä löytyi paljon hetkiä, joihin kolme uhmaikää läpikäyneenä vanhempana pystyi helposti samaistumaan. Kirja ei pyöri pelkästään Toivolan lapsiperhearjen ympärillä vaan sivuaa universaalimpia teemoja toistemme huomioimisesta, näkemisestä ja kuulemisesta (aihe, joka on ollut paljon omissa ajatuksissa täällä Espanjassa, jossa kaikki suhtautuvat lapsiin yhtä ihanasti kuin satunnainen taksikuljettaja Toivolan teoksessa), työuupumusta ja politiikkaa sekä haastaa hieman perinteisiä perhekäsityksiä, kaikki hyvin omakohtaisen kerronnan kautta. Hetkittäin kirja ylitti itselläni sen yksityisyyden rajan, mitä haluan toisten lapsista tietää – tämä on asia, jota varmaan jokainen lapsensa blogin osaksi ottava bloggaaja miettii ja itselläni koko ajan vahvistuu se käsitys, etten halua ”paljastaa” liikaa lapsistani, määritellä heitä enkä jakaa tilanteita, jotka lapsi itse saattaisi kaikesta luonnollisuudesta huolimatta kokea noloksi jossain elämänsä vaiheessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Toivola kirjoittaa lapsestaan äärimmäisen rakastavasti, niin, että kun hän toivoo kirjassa kannustavansa muitakin vanhempia kirjoittamaan lapsilleen, tekee mieli heti tarttua kynään ja yhtä tarkasti, yhtä hellästi kuvata niitä lapsuuden hetkiä jolloin oivallamme jotain itsestämme vanhempina, elämästä yleensä tai lapsemme ihmeellisestä persoonasta.

Henriikka Rönkkönen: MIELIKUVITUSPOIKAYSTÄVÄ – Siirtymä kirjailijoiden itsensä lukemista omaelämänkerrallisista teoksista ”kaunokirjallisuuteen” jännitti, joten päätin valita mahtavan sinkkubloggaajan Henriikka Rönkkösen pari vuotta sitten ilmestyneen Mielikuvituspoikaystävän, jossa kuitenkin on vahvasti sellainen itse eletyn sävy. Noh, toisin kuin kahta edellistä kirjaa, tätä ei voinut kuunnella ilman kuulokkeita, koska lasten korville tämä ”banaanikirja”, kuten poikani nimitti, ei sovi. Ei meinannut aina sopia munkaan korville. Kaikki, jotka ovat saaneet nauttia mun seurasta muutaman drinkin jälkeen (siis niin, että minä olen juonut ne drinkit, vaikka niitä kyllä suosittelisin seuralaisellekin) tietävät, etten todellakaan ole mikään herkkätunteinen puritaani mitä tulee tähän aihepiiriin, mutta välillä Rönkkösen pissa-kakka-penis-jutut tuntuivat vähän övereiltä ollakseen hauskoja. Siis usein, monta kertaa, nauroin ääneen hänen upeille sanavalinnoilleen ja näppärälle kielenkäytölleen – sain paljon tuijotuksia kadulla kun hekotin esimerkiksi kokemuksille karvanpoistosta Thaimaassa. Mutta toisinaan tuntui ronski kielenkäyttö olevan enemmän itsetarkoitus kuin tyylikeino, ja se väsytti. Vaikka ahmin tämänkin teoksen parissa päivässä, se vaati silti enemmän taukoja kuin kaksi aiempaa koska muuten aika yksipuolinen aihepiiri ja karski kieli alkoivat puuduttaa. Hauska ja avoin kirja kaikin tavoin, ja oli mahtavaa että sitä pystyi välillä kuuntelemaan, sopivan hetken tullen myös lukemaan puhelimen näytöltä. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta vähän enemmän, sillä maailma kaipaa rehellisiä ja suorapuheisia naisia, mutta ei se silti missään nimessä ollut huono. Sellainen neljän tähden kirja, ainakin niille, joilla on hyvä toleranssi vaginapieruille, edes kirjallisessa muodossa.

Eve Hietamies: HAMMASKEIJU – Hmm. Olen lukenut tämän yllättäen yksinhuoltajaisän rooliin joutuneen Antti Pasasen ja hänen poikansa Paavon kasvukertomuksia jo kahden kirjan verran. Vaikka ne eivät ole minuun oikein uponneet, olen kirjojen suhteen vähän sellainen uppiniskainen: luen ne loppuun vaikka en pitäisi. Ja näköjään käyn läpi koko trilogian, vaikka jo ensimmäisessä osassa ärsyttivät minäkertojan lapsellinen ajatusmaailma (luoja suokoon, etteivät miehet oikeasti ajattele ihan noin yksioikoisesti) ja milloin mikäkin. Niin kävi tämän kolmannenkin osan kanssa. Kirjan hyvänä puolena mainittakoon se, että se on oikein kevyttä lukemista eikä jää pyörimään päähän. Ja totta kai nuo kirjassa paljon esillä olleet ekaluokkalaisten jutut ovat tosi tuttuja meilläkin, eli samaistumispintaa kyllä löytyi. On endermänit ja griipperit ja kaikki se, mitä en vaan tajua. Henkilöitä kuvattiin aina hyvin lämpimästi, mikä on hyvä. Tämän kirjan luin ja kuuntelin sekaisin ja usein suosin lukemista, koska ensimmäistä kertaa lukija ärsytti. Sellainen huokaileva ja itsesäälinen äänenpaino lisäsivät tuskastumistani päähenkilöön, mikä tietty on aina vähän huono kirjakokemuksen kannalta. Nyt kun kaikki kolme kirjaa on käyty läpi, tuntuu, kuin olisi takana joku epämiellyttävä urheilusuoritus: tulipahan tehtyä! (Ja disclaimerina tiedän kuuluvani vähemmistöön, sillä monet ystäväni fanittavat juuri näitä Antti Pasasen seikkailuja todella paljon – mutta minun juttuni ne eivät ole).

Anna Karhunen, Tiia Rantanen: KAVERIN PUOLESTA KYSELEN – Tämän kirjan luin, koska sitä ei ainakaan sillä hetkellä ollut lainkaan äänikirjana tallella. Toimi hyvin koirapuistossa istuskellessa, sillä kirjan ahmaisi alle kahdessa tunnissa, sehän koostuu pitkälti pienistä anekdooteista, noloista hetkistä – kirjailijakaksikon podcastin parhaimmista. Nauraa hörähtelin kyllä monta kertaa, mutta silti päällimmäiseksi fiilikseksi jäi jonkinlainen myötähäpeä. Ei sellainen hyvä vaan sellainen enemmän antipatiaan perustuva, jossa hauska juttu typistyi ärsyttäväksi. Olen varmaan jotenkin vähän väärää yleisöä, tosikko tai sitten olisi pitänyt kuunnella podcasteja alle ja karaista itsensä. Kirja on toimitettu hyvin ja se on elektronisenakin oikein kaunis, mutta sillä ei minulle oikein ollut mitään funktiota. Mietin ylipäänsä, mitä sitä arvioimaan kun en saanut siihen oikein otetta; yritin etsiä netistä muiden arvioita teoksesta (jotta voisin arvioida onko vika minussa, lukijassa, vai onko joku muukin ymmärtänyt kaiken väärin) mutta en löytänyt yhtään!

Jahka elämä vähän rauhoittuu, aion ehdottomasti palata kuuntelemisen ja kirjallisuuden pariin, ihanalta tuntui kahden viikon ajan kuunnella muiden tarinoita ja hetkeksi ajatella jotain muuta kuin niitä omia asioita. Listalla on ainakin Michelle Obaman elämänkerta (koska tämän hetkisen tietoni valossa elämänkerrat ovat parasta kuunneltavaa), Saara Turusen Sivuhenkilö ja tietenkin Julia Thurénin Kaikki rahasta, jonka jälkeen lopetan bloggaamisen ja ryhdyn sijoitusneroksi. Saa vinkata luku/kuuntelesuosikit!