Viime vuosina rahasta bloggaamisesta on tullut aika paljon yleisempää kuin mitä se oli, noh, kun aloitin bloggaamisen vuonna 2012. Silloin meininki oli muutenkin aika viatonta, aika paljon tuli avauduttua ja homma oli henkilökohtaisempaa – oi niitä aikoja! Mutta ei silloin juuri kirjoiteltu rahasta, tai ehkä luin vaan vääriä blogeja. Nyt olen alkanut todella paljon harkita sijoittamista (joo, jokainen minut tunteva pyrskähtää nauruun tässä vaiheessa) kiitos Juliaihmisen herättelevien postausten – kukapa ei haluaisi kymppitonnin Fuck you-rahastoa. Mutta siis rehellisyyden nimissä tässä olisi aika paljon muutakin käyttöä rahalle ennen kuin sitä voisi alkaa säännöllisesti siirrellä rahastoihin tai mihinkään muuhun ”aikuiseen”.

Tällä viikolla bloggasin itse ihan sivulauseella rahasta, kun totesin, ettei tällä hetkellä oikeasti ole usean sadan euron koneeseen varaa. Tuntui jotenkin kamalan nololta kirjoittaa se; aikuinen ihminen, jolla ei ole puskuria. Vastuuttomalta. Suurperheen äiti (korostan aina perhekokoa kun tahdon painottaa sitä, miten tehokkaasti olen kuitenkin osallistunut synnytystalkoisiin!), joka ei ole varautunut pahoihin päiviin – joskin olen sen verran peruspositiivinen, että paha päivä hoituu yleensä parilla lasilla viiniä, ja jos se on vakavampaa niin siinä ei säästötilit auta. Jos nyt muutenkin aina välillä vaikeaa tuntea itsensä aikuiseksi, niin talousasioiden kanssa se korostuu aina ennestään. Opintolainaa riittää, mutta ei omaisuutta. Olen sellainen klassinen esimerkki ihmisestä, jonka rahat laulaen tulee ja viheltäen menee. Luin myös Natan WTD-blogista ajatuksia siitä, millaista on olla massimuija ja hämmennyin, ja toisaalta opin todella paljon myös siitä millaista on kun raha on vahvin motivaattori. Vaikka omasta lapsuudestani löytyy myös pitkiä aikoja, jolloin on kituutettu (ja toisaalta aikoja, jolloin arki on ollut hyvin yltäkylläistä), ei se ole jättänyt sellaista pakokauhuista tunnetta että pankkitilillä on aina oltava paljon pitoa. Kuten ehkä huomasittekin. Sen sijaan on ollut sellaista katteetonta optimismia, että asiat kyllä järjestyvät. Raha-asiatkin. Olen toisaalta tehnyt töitä 13-vuotiaasta asti, enkä joutunut olemaan työttömänä kuin omasta aloitteestani.

Ja vielä yksi blogivinkki tältä viikolta, joka johti tähän rahajorinaan (jossa, nyt huomaan, ei juuri ole päätä eikä häntää): Kaliforniassa expat-elämää viettävä Annuska pohtii ulkosuomalaisuutta ja kotiäitiyttä taloudellisesta(kin) näkökulmasta. (Ai niin, pahoittelen jo nyt runsasta sulkumerkkien käyttöä – tänään nyt on tällainen päivä.) Vaikka me päädyimme ulkomaille ensisijaisesti töiden perässä, ei tämä ole ollut mikään jättipotti. Omat opiskeluni jäivät vähän kesken, eikä Espanjassa ole mahdollisuutta työllistyä omalle alalle. Palkat ovat todella matalat lähes joka alalla. Rahaa jää käyttöön suunnilleen saman verran kuin Suomessa, eli emme lähteneet rikastumaan. Tai rikastumaan kyllä, mutta enemmän sitten henkisellä puolella. Kokemuksia, kielitaitoa, seikkailuja. Tämä on taloudellinen tapa saavuttaa niitä, ja nauttia samalla pidemmällä kaavalla hyvästä ilmasta, erilaisesta kulttuurista ja myös tarjota lapsille uudenlaisia elämyksiä. Tämä ratkaisu on ollut monenlainen kompromissi ja olen saanut kokeilla myös sitä, onko tällainen elämäntyyli todellisuudessa sellainen, josta olen unelmoinut. Nyt rehellisesti sanoen olen alkanut kaivata tiettyä vakautta ja varmuutta, sekä myös työtä jolla on tarkoitus. Ja itselleni se tarkoitus ei yleensä ole raha vaan sisältö, mielellään se, että voisin vähän tehdä maailmaa paremmaksi. Totta kai palkalla pitäisi tulla toimeen, mutta pankkitilin saldon maksimoiminen ei ole ollut koskaan kovin korkealla prioriteeteissa. Vähän korkeammalla se toki voisi olla.

Espanjassa omat etuoikeudet ovat konkretisoituneet hyvin vahvasti. Paitsi että olen syntynyt turvalliseen yhteiskuntaan, jossa lapsuudenperheeni on saanut tukea jo odotusajasta asti, olen saanut passin jolla voin liikkua vapaasti. Hyvän, ilmaisen koulutuksen, kielitaitoa (joka on kyllä Suomessa enemmänkin pakkorako, jos aikoo kommunikoida muiden kuin peräpohjalaisten kanssa). Olen päässyt jo nuorena työelämään hyvien suhteiden ansiosta ja vaikka olenkin vähän sellainen silpputyöläinen ja sählääjä, niin toisaalta takana on kohta 20 vuotta työkokemusta. Täällä sen sijaan lähtökohdat vaihtelevat todella paljon. Työttömyysluvut ovat järkyttävän korkeat, etenkin nuorisolla. Vaihtoehdot ja mahdollisuudet tuntuvat olevan välillä aika vähissä ja koska työpaikkoja eikä oikein kannustavia esimerkkejä ole, ei koulutuksen arvo ole meidän kaupungissa kovin korkealla. Se, mitä itse pidän välillä vähän tiukkana budjettina kuukauden ruokaostoksiin, on täkäläisellä mittapuulla todella paljon rahaa. Olenkin alkanut nyt pitää lokakuulta kuitteja tallessa, jotta saisin vähän tutkailtua päivittäisten menojen, noh, rakennetta ja myös ensi kuussa kerrottua blogiin siitä, millaisella summalla Espanjassa voi elää ja miten. Aika usein kysytään, mitä eläminen Espanjassa maksaa, ja omat vastaukset ovat toistaiseksi olleet aika ympäripyöreitä. Johtuen siis siitä, että olen ollut hieman leväperäinen oman rahankäyttöni kanssa. Ryhtiliikkeen aika!