Aina välillä ulkosuomalaisten keskuudessa tulee puheeksi vieraat, ja silloin usein ne, jotka asuvat jossain kivassa lomakohteessa – Euroopan suurkaupungissa, rantalomapaikan lähellä, jossain kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä Suomesta – toteavat, että vieraita olisi tulossa enemmän kuin ehtii kestitä ja aika usein vierailut toistavat sellaista isännän tai emännän kannalta vähän uuvuttavaa kaavaa. Että samalla kun yrittää elää omaa arkea töineen ja kouluineen ja tiskeineen niin toiset tulevat lomalle, kaipaavat turistikierrosta ja seuraa ja sitä rataa. Yleensä ketään ei harmita läheisten ja itselle tärkeiden ihmisten visiitit, mutta ymmärrän hyvin että voi olla ainakin alkuun vaikea kieltäytyä myös kestitsemästä niitä puolituttuja, jotka innostuvat kun tajuavat voivansa säästää majoituskuluissa ja saavansa vielä pätevän paikallisoppaan samalla diilillä.
Meillä ei tätä ongelmaa kyllä ole ollut, vieraita saisi tulla enemmänkin. Sen lisäksi meillä nämä ”pakolliset turistikohteet” ovat sellaisia juttuja, joita tykätään tehdä muutenkin: käydä Gibraltarinvuorella tai delfiinisafarilla, kiertää lempirantoja ja ehkä ottaa haltuun joku uusi paikka. Ystävien vierailu Granadassa oli täydellinen tekosyy omalle irtiotolle, ja toisaalta kaveriperheen kyläily ja se vähän kummallinen AirBnB-kokemus olivat nekin elämyksiä, joista riittää muisteltavaa. Mutta ymmärrän hyvin sen, että jos yhteydenottoja tulee jatkuvasti erityisesti majapaikan ja muonituksen toivossa, se ärsyttää. Olen ymmärtänyt, että yleensä tarpeeksi monen kuluttavan kyläilyn jälkeen se ”ei” alkaa tulla vähän vahvemmalla äänenpainolla ja vastaavasti vieraisiin oppii suhtautumaan ”talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan”-mentaliteetilla.
Olen tullut oman elämäntilanteen myötä itse vähän varovaisemmaksi kun vierailen ulkomailla asuvien ystävien luona: pyydän kyllä ravintolavinkit ja sellaisen yleisen katsauksen siitä, mitkä perinteisistä turistikohteista ovat käymisen arvoisia ja mitkä voi jättää väliin. Mutta yritän parhaani mukaan antaa tilaa niille, keille oma kotikaupunki on varmaan jo läpikoluttu. En ehkä itsekään jaksaisi vuosien ajan ajaa taksilla ympäri Gibraltaria, vaikka se toistaiseksi on ollut tosi hauskaa. Jossain vaiheessa alkaisin luultavasti kuulostaa elämäänsä kyllästyneeltä matkaoppaalta.
Mutta itse asiassa nykyään saan toimia turisti-infona ainakin kerran päivässä. Poikkean paikallisväestöstä ulkonäön puolesta sen verran, että näytän ilmeisesti melko varmasti englantia puhuvalta. Mutta kuitenkin tarpeeksi paikalliselta, kun pyörin kylillä joko koirien tai potkulautailevien lasten tai ruokaostosten kanssa. Kotimme edessä nimittäin on turistien suosima parkkipaikka, ja ainakin kolme, neljä kertaa viikossa saan auttaa jotain espanjalaisten parkkimittarien hämmentämiä turisteja sen kanssa. ”Kyllä, maksimiaika on vain kaksi tuntia. Jos tulee sakot pitää vaan etsiä se parkkitarkastaja ja maksaa hänelle kymppi. Gibraltar on tuolla päin”. Myös bussiasema löytyy kotimme vierestä, ja sieltäkin on aika onnettomat oppaat parin sadan metrin päähän rajalle. Jos ei ymmärrä kurkata talojen välistä nousevaa Gibraltarinvuorta, saattaa ihan oikeasti eksyä ja lähteä väärään suuntaan. Näemme sitä joka päivä.
Vaikka alkuun välttelin suomalaisturisteja, nyt moikkaan iloisesti. Moikkaan mielelläni ruotsiksikin. Neuvon välillä vaikkei kysyttäisi, koska se nyt vaan on kivaa: kertoa kotipaikkani parhaat puolet. Tiedän hyvät ravintolat, ja muutaman käytännön vinkin. Mikäs niitä jaellessa. La Línean toivoisin hieman satsaavan turisteihin, sillä täälläkin on nähtävää ja loistavia tapaspaikkoja. Aina tilaisuuden tullen vinkkaan lempikahvilan tai jäätelöbaarin. Tosin yleisin kysymys kyllä kuitenkin on, miten päästä Gibraltarille ja mihin parkkeerata. Vastaan kyllä niihinkin. Oikeastaan mietin kauhulla, miten kaikkien niiden eksyneiden turistien käy kun me emme ole täällä. Kuka ne kääntää ystävällisesti katsomaan selkänsä takana näkyvää vuorta tai lohduttaa, ettei autoon ilmesty rengaslukkoa vaikka parkkilappu erääntyisi. Jos en muute tunne itseäni tärkeäksi, niin ainakin turistit tuovat arkeen suuren merkityksellisyyden tunteen!
Periaatteen Nainen 
Meilläkään ei ole täällä Irlannin syrjällä kovin paljoa vierailijoita käynyt. Monet kyllä ovat sanoneet tulevansa kyläilemään, mutta totuus on ollut toinen. Kulkuyhteydet eivät ole ne helpoimmat.
Olen naureskellut, että multa kysellään hyvin usein neuvoja missä mitäkin on. En tiedä näytänkö oppaalta keltaisessa sadetakissani, sopivan paikalliselta kun työntelen vaunuja vai ihan yksinkertaisesti siitä, että monen paikallisen sijaan kävelen paikasta toiseen, jolloin se kysyminenkin on helpompaa 🙂
TykkääTykkää
Joo, musta tuntuu että multa kysytään AINA neuvoja, olin ihan missä tahansa! Joissain paikoissa (kuten New Yorkissa) otin sen suurena kohteliaisuutena – menisinkö läpi paikallisesta!
Mutta usein lapset/lemmikit/ruokaostokset antavat sellaisen paikallisuuden vaikutelman hyvin 🙂
TykkääTykkää
Itseäni ei haittaisi varmaan tuollaiset satunnaiset nopean kysymyksen turistit, mutta tuppautuvat puolitutut kyllä. Onneksi Australia oli sen verran kaukana, ettei sinne saatu tuttuja. Ihmettelin kuitenkin välillä sitä, että jotkut lukijat saapuivat kaupunkiin ja monet toivoivat minusta kaupunkiopasta. Toki ihan mielelläni menin sellaiselle tunnin tai parin kierrokselle, mutta välillä hämmästyin pyyntöjä lähteä vuokraamaan auto tuntemattomien kanssa ja kuskaamaan heitä satojen kilometrien matkalla (kun eivät uskaltaneet ajaa vääränpuolisessa liikenteessä). Yritin siinä sitten selittää, että olen käynyt tuolla samaisella retkellä jo viidesti ja muutenkin olisi työt ja se muu elämä :D.
TykkääTykkää
Apua! Multa kovin vähän on itse asiassa kyselty vinkkejä tänne päin – enemmän olen neuvonut muuttoon ja esim. kouluun hakemiseen littyvässä byrokratiassa. Mutta joo, melkoista odottaa täyden palvelun turistikierrosta, etenkin tuntemattomalta! 😀 Vaikka ehkä blogin kautta tunnut tutulta 😉
TykkääTykkää
Minä myös vastaan mielelläni ja neuvon, mutta täytyy kyllä sanoa, että meillä on käynyt se koko yllä mainittu vieraiden kirjo. En pistä ollenkaan pahakseni ajella ympäriinsä niitä samoja reittejä jotka on jo 100x ajettu, jos vieraista vaan näkyy se, että he nauttivat ja arvostavat sitä. Mutta jos valmiiksi tehdyllä aamupalalla jää astiat ja ruoat pöytään, ja sitten istutaan odottamassa kun siivoan ja hoidan lapsen ja itseni lähtövalmiuteen ilman että on edes vaivauduttu miettimään mitä halutaan nähdä tai tehdä kun ”sinähän se tiedät nämä paikat täällä”, niin alkaa muutaman päivän jälkeen vähän käyrä kasvamaan otsaan. Sitten on ollut niitä ihania vieraita joille kaikki käy ja kaikki on aina hyvin. Niiden kanssa tuleekin sitten mentyä jokunen ekstra maili kun on vaan niin kivaa!
TykkääTykkää
Osut naulan kantaan; kyllä se kiitollisuus (tai ainakin nyt sen panostamisen arvostaminen) on tärkeässä roolissa kun miettii, kuinka paljon haluaa ja jaksaa ja ehtii kestitä. Meillä on käynyt tuuria; ehkä jos olisi pidempään täällä ja olisi vähän hulppeammat majoitustilat niin täälläkin kävisi erilaista jengiä, mutta nyt on sen verran vaatimaton majoitus ja kiireinen emäntä, että täytyy todella nähdä vaivaa myös tänne tullakseen…
TykkääTykkää
Minua usein luullaan reissussa paikalliseksi, pysäytetään kadulla, kysytään mihin tämä katu vie jne. 😀 Kunnes huomaavat kädessäni kameran tai muuten vain tajuavat minun olevan yhtä tietämätön kuin hekin minne kadut johtaa ja mistä löytyy mitäkin.
Jos asuisin lämpimässä, mukavassa turistikohteessa, luulen että olisin aika tarkka vieraiden suhteen. Voisin toimia oppaana, mutta luulen että kotini olisi ”ahdas” jne. eikä sinne mahtuisi vieraita. 😀 😉
TykkääTykkää
Heh, mä kyllä kuljen aina kotikulmillakin kamera kädessä. Mutta koirat tai ruokakassit ovat yleensä sellainen signaali (sekä tietysti se, kun näkevät mun asuvan juuri siinä missä taitelevat parkkimaksujensa kanssa…) jonka nähtyään uskaltavat tulla kyselemään. Otan sen aina kohteliaisuutena kun luullaan paikalliseksi 🙂
TykkääTykkää