HUIJARISYNDROOMA

Täytin tänään 33. Kolmekymmentäkolme. Parasta oli, että kun kerroin 4-vuotiaalle kuopukselle ikäni, hän osasi heti kirjoittaa sen oikein (siis numeroina, ei sentään kirjaimin). Ja keskimmäinen totesi: ”eihän se ole edes kauhean vanha. Luulin että sata!”. Lapset ylipäänsä ovat olleet enemmän innoissaan tästä merkkipäivästä kuin itse syntymäpäiväsankari, koska heille synttärit on synonyymi kakulle ja pallomerelle. Ehkä hekin saavat osansa näistä aika vaatimattomista juhlallisuuksista, joskin olen oikein tyytyväinen kortteihin, jäätelötikuista askarreltuihin lahjoihin ja eilen illalla lasten nukkuessa tarjoiltuun shampanjaan ja kakkuun. Mikäs tässä vanhetessa!

Mutta parasta on se, että en tunne itseäni yhtään vanhaksi! Ei ehkä pitäisikään, vaikka joskus sata vuotta sitten olisin tässä iässä ollut jo elämän ehtoopuolella. Monet ikätoverini kärsivät huijarisyndroomasta etenkin työelämässä, ja Roope Lipasti kuvasi tämänpäiväisessä kolumnissaan (mikä sattuma!) tätä omaa olotilaa, ehkä tosin hieman synkemmin sävyin. Koska kun mietin, miten itse nuorena katsoin ystävien vanhempia, ja omiakin, ja mietin että nuo ovat niin tylsiä, vanhoja ja aikuisia… ja ehkä he olivatkin, voihan tämä olla sukupolvijuttu, mutta oikeasti he vain huijasivat!

Lasten lempielokuva on ollut Lemmikkien salainen elämä. Siinä näytetään, miten kotiin työpäivien ajaksi jätetyt koirat ja kissat pistävät ranttaliksi omistajien ollessa poissa. Lapsista se on kovin kiehtovaa, että ne kotieläimet eivät vain nukkuisikaan tai söisi sukkia sillä aikaa kun ihmiset ovat menoissaan, vaan ne seikkailisivat ja pitäisivät villejä bileitä ja suunnittelisivat vallankumousta. Ja itse tunnen näin aikuisuudesta. Että se näyttäytyy rutiininomaisena ja vähän ankeanakin, ainakin lapsille, mutta arjen keskelläkin elämä on hauskaa, dramaattista, sellaista sekoilua jonka kuvittelin loppuvan viimeistään kun lapset syntyy ja pitää alkaa kilpailuttaa kotivakuutukset, suunnitella urasiirtoja, handlata kaikki metatyö. Onhan tässä enemmän liikkuvia osia ja vastuuta, mutta silti koko ajan sellainen iloinen uteliaisuus ja fiilis, että mitä vaan voi vielä tapahtua.

Kyllä muakin alkaa masentaa, jos alan vertailla itseäni hirveästi niihin oman ikäluokan ihmisiin, jotka ovat saavuttaneet sellaisilla yleismaallisilla meriiteillä paljon. Menestyneet, rikastuneet, löytäneet tukevasti oman paikkansa. Toisaalta luulen, että kyse on samasta illuusiosta kuin itsellä oli lapsena; ehkä hekin ovat salaa yhtä epävarmoja omasta ”aikuisuudestaan”. Aina joskus onnistun astumaan niihin aikuisen kenkiin, kun on pakko. Kun kotitalomme vieressä isot teinit kiusasivat pienempiä teinejä, koin, että olen nyt se aikuinen täti-ihminen ja menin väliin (no okei, ne isot teinit olivat sen verran pelottavia että huutelin tien toiselta puolelta soittavani poliisit, jotka ovat enemmän aikuisia, mutta kuitenkin). Poden maailmantuskaa ja koen kollektiivista vastuuta kaikista yhteisön lapsista. Googlaan marttojen sivuilta ohjeita pesukoneen puhdistukseen. Pystyn istumaan koulun vanhempainillassa ja näyttämään omasta mielestäni aika uskottavalta. Mutta kun kesällä kokoonnuimme 20 vuoden ajan yhtä pitäneen ystäväporukan kanssa mökille, oli vitsit – valitettavasti – yhä samaa tasoa kuin seitsemännellä luokalla, yllytyshullut ystävät uivat ja tanssivat aamuyölle (itse olin niin aikuinen että menin nukkumaan jo kolmelta!), taannuimme ihan teineiksi. Siitäkin huolimatta, että monella on jo omia lapsia, kaikilla takana kriisejä ja katastrofeja ja kilometrejä. En ole varma, olisivatko omat lapset tunnistaneet äitiään sellaisessa ympäristössä.

Joten antaa tulla. Lisää vaan. Seikkailuja, vuosia, mitä ikinä nyt on tulossakaan. Tämä on hauskaa!

3 kommenttia artikkeliin ”HUIJARISYNDROOMA

  1. Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut! Mä täytin ihan äskettäin yhdeksän vuotta sua enemmän. Onneksi en koskaan lapsena tullut ajatelleeksi, että aikuiset olisi jotenkin tylsiä! 🙂 En toisaalta myöskään erityisesti kiirehtinyt kohti aikuisuutta. Jokainen elämänvaihe on avautunut mulle vähän ikäänkuin yllätyksenä, mutta onneksi hyvänä sellaisena.

    Tykkää

    1. Kiitos! Mä luulen, että lapsena ei ehkä niin pitänyt tylsinä, mutta teininä oli se vaihe että olin varma a.) elämän loppuvan 30-vuotiaana ja b.) oman elämäni olevan ihmeellisintä maailmassa. Sittemmin molemmat käsitykset ovat paljastuneet hieman vääriksi. Nyt aikuisuus on oikein mukavaa, en vaihtaisi sitä ainakaan nuoruusvuosiin! 🙂 Ja onnea myöhässä!

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: EI MIKÄÄN MASSIMUIJA – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s