Tarkoitus oli blogata ihan muista aiheista, mutta koska elän juuri monen ihmisen pahinta painajaista (MacBookkini on täysin kuollut ja siellä on kaikki valokuvat ym.) niin päädyin kirjoittelemaan vähän tällaisesta keski-ikäisemmästä teemasta. Sopii hyvin, sillä täytän ensi viikolla komeat 33 vuotta ja mikäs sen paremmin kuvaa tätä elämänvaihetta kuin se, että koko viikon olen ollut liekeissä ruotsalaisesta parisuhdedraamasta!

Päädyin katsomaan Bonusperhettä (Bonusfamiljen) kun etsin Netflixistä jotain katsottavaa tiskauksen taustalle. Jäinkin heti koukkuun, ja päädyin ahmimaan molemmat ilmestyneet tuotantokaudet alle viikossa – tämä on aina vähän noloa, nämä sarjojen suurkulutus. Sitä edellisellä viikolla tiskaamaan motivoi Good Girls, joka tuntuu nyt ruotsalaiseen hillittyyn perhedraamaan verrattuna tosi ylilyövältä ja kornin amerikkalaiselta. Bonusperhe on tarjonnut sopivassa suhteessa sympatiaa ja tirkistelyä.

Koska kokemusta uusperheistä ei ole – eikä tule tämän perusteella, koska tämä sarja ei varsinaisesti ole mikään ylistyslaulu uusperheellisyydelle – on paha sanoa kuinka realistinen Bonusperhe on. Mutta se on viihdyttävä ja herättää akuutin tarpeen halata kaikkia hahmoja. Hahmot ovat yhtä aikaa ärsyttäviä ja ihania. Suosikkihahmot (Martinin äiti Bigge sekä Katja) ovat toisinaan raivostuttavia, siinä missä inhokkihahmoja (koulukuraattori Filip sekä yksi Bonusperheen keskeisistä hahmoista, uusperheen äiti Lisa) on mahdoton inhota ihan sydämestään. He ovat niin inhimillisiä! Heidän puolestaan välillä hävettää, välillä innostuu.

Parasta sarjassa on ollut kieli! Tämän sanoo vannoutunut ruotsiangstaaja. Jos olisin katsonut Bonusperhettä ennen virkamiesruotsin kurssia, ei mulla olisi ollut hätäpäivää. Nyt olen katsonut tätä niin intensiivisesti, että näen uneni ruotsiksi ja täysin vailla itsekritiikkiä aloin jäätelöbaarissa jutella tanskalaiselle perheelle. Uskon, että puhun siis nykyään myös sujuvaa skandinaaviskaa, niin tunteella olen elänyt Bonusperheessä mukana. Bonusperheen molemmat kauden löytyvät myös Areenasta – mä katselin omani englanninkielisillä teksteillä Espanjan Netflixistä, ja olen iloisesti yllättynyt miten hyvin sitä ymmärsi silloinkin kun oli vain kuulon varassa. Mutta miksi, miksi sitä on vain kaksi kautta? Harkitsen vakavasti, että seuraavaksi kokeilisin Solsidania!