TERVEISIÄ KOULUMAAILMOISTA

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski kirjoitti mennäviikolla siitä, mitä opittavaa toisiltaan on yhdysvaltaisella koulumaailmalla ja suomalaisella koulumaailmalla. Tästä asiasta tuli puhuttua elokuussa Suomen lomalla todella paljon, kun ystäväpiirissä lähes kaikilla on kouluikäisiä lapsia ja juuri siinä elämänvaiheessa, kun koulumaailmaa tarkastellaan vielä aika tuorein silmin eikä aivan väsyneinä kaiken maailman vanhempainiltoihin ja Wilma-viestintään.

Itsellänihän ei oikeastaan ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla koululaisen äiti Suomessa – olen tietty itse käynyt koulua joskus viime vuosituhannella, mutta ehkä niitä kokemuksia ei niin kauheasti kannata kaivella. Joten kaikki näkemykseni perustuvat todella pitkälle siihen, mitä olen tuttavien kanssa keskustellut. Ja toisaalta kokemukset Espanjasta perustuvat myös vain yhteen lukuvuoteen ja yhteen kouluun, joka sattuu olemaan köyhän puoleinen kunnallinen koulu Andalusiassa. Täällä alueelliset erot ihan kaupunkienkin sisällä ovat valtavat, puhumattakaan sitten eroista esim. (puoli)yksityisten ja kunnallisten koulujen välillä. Tällainen yhden kappaleen mittainen disclaimeri tähän, ettei kukaan kuvittele että tässä tulee jonkinlainen asiantuntijalausunto. Kokemusasiantuntija korkeintaan.

En usko kummankaan järjestelmän ylivoimaisuuteen, joskin siinä missä suomalaiset ovat toistaiseksi menestyneet PISA-tutkimuksessa (jonka ylivertaisuuteen en usko siihenkään) ovat andalusialaiset olleet heikoilla. Nyt on myös ehkä vaikea erottaa sitä, mitkä ongelmat täällä ”meillä päin” eteläisessä Espanjassa liittyvät koulun kulttuuriin ja opetussuunnitelmaan, mitkä ihan rehelliseen resurssipulaan: kun lasten kouluun rahoitetaan liitutaulut koulunäytelmällä ja vanhempien vastuulla on tuoda kaikki käsisaippuasta alkaen, ollaan jo lähtee päälle hieman eri lähtöviivalla Suomen kanssa. Sanomattakin selvää, että Suomessa olen iloinen veronmaksaja ja aina arvostanut tasapuolista järjestelmää, jossa jokainen lapsi saa koulun puolesta tukea ja tarvikkeita.

Mutta Espanjassakin on hyvät puolensa! Esimerkiksi koulukiusaamista näyttää – omien havaintojen sekä muiden vanhempien puheiden pohjalta – olevan paljon vähemmän. Avointa naljailua kyllä ja sellaista suunsoittoa, mutta ei suurta välituntidraamaa. Kellään alakoululaisella ei ole puhelinta enkä usko, että elektroniikkaa edes sallittaisiin koulun alueella: ehkä he eivät opi koulussa koodaamaan, mutta toisaalta en ole digiloikan suurin fani. Kun välitunteja on vain yksi, sekin opettajien aika tiukasti valvoma ja pienellä pihalla, sosiaaliset suhteet eivät ole kovin isossa roolissa koulussa. Ei, ei sekään ole mikään ideaali, mutta olen ollut helpottunut siihen ettei samanlaista kiusaamisilmiötä ole nähtävissä kuin mistä olen kuullut Suomen ystäviltä. Ja ei, en pidä pahana sitä ettei kellään alle 12-vuotiaalla näe kännyköitä kaduilla.

Mielestäni myös kolmevuotisen esikoulun, joka alkaa jo 3-vuotiaana, kunnianhimoisuus on myönteinen asia. Totta kai leikki-ikäisen kuuluu pääasiassa leikkiä, mutta olen myös nähnyt miten paljon nuo alle kouluikäiset jo imevät uutta tietoa ja taitoa itseensä, enkä pidä pahana että heiltäkin vaaditaan hieman enemmän. Meillä esikoinen kävi, kuten muutkin ikäisensä, esikoulun Suomessa ja mielestäni siellä mentiin siinä mistä aita on matalin. Totta kai tämä on päiväkoti/koulukohtaista ja olen kuullut myös eskareista, joissa kouluun menoon valmistaudutaan vähän paremmin ja lapsen omia oppimistaitoja aletaan herätellä, mutta esimerkiksi oma esikoinen ei eskarilaisena saanut läksyjä kaikista toiveistaan huolimatta, matematiikkaa tai lukemista ei erityisemmin treenattu ja vapaata leikkiä (jolla, totta kai, on omat pedagogiset merkityksensä) oli enemmistö neljän tunnin varhaiskasvatuksen ajasta.

Toisaalta toivoisin, että espanjalainen koulumaailma ottaisi askeleen kohti 2000-lukua etenkin mitä tulee hierarkiaan opettajien ja lasten välillä. Kunnioitus on tärkeä asia ja sitä ei voi globaalisti korostaa tarpeeksi, mutta kun tokaluokkalaisia seisotetaan rankaistukseksi nurkassa ja esimerkiksi liikuntatunnilla punnitaan koko luokan edessä painoa suureen ääneen kommentoiden, tulee mieleen ajat jopa ennen omia kouluvuosiani. Viisituntinen koulupäivä on pitkälti pulpetissa istumista, kaunokirjoitusta ja sanelusta kirjoittamista, mikä ei varsinaisesti kasvata luovaa ratkaisukykyä. En kaipaa tabletteja ja Espanjassa ehkä selvitään ilman Ilmiö-viikkoja, mutta tällä hetkellä tuntuu keskeinen opetustapa olevan ulkoa opettelu sen sijaan, että kokonaisuuksia ja asianyhteyksiä ymmärrettäisiin syvemmin. Esikoisen koulukirjoissa asioita käsiteltiin paljon, mutta laatu kärsi: esimerkiksi veden kiertokulku oli kuitattu puolen sivun selityksellä. En tiedä, palataanko aiheeseen esim. yläkoulussa, mutta hieman ohueksi näinkin keskeinen asia mielestäni jäi.

Suomalaisessa koulussa mahtavaa on tietenkin myös opetussuunnitelman ulkoiset asiat, joita alkaa arvostaa ulkomailla: kouluruokailu, erityinen tuki, henkilökunnan määrä, Wilma. Kaikki kommunikointi ei ole vastuuvanhemman ja Whatsapp-ryhmän varassa, ja esimerkiksi opettajilta saa yksityiskohtaisempaa palautetta lapsen koulumenestyksestä. Ja kouluruokailu! Täällä olemme saaneet supervanhempien maineen, kun lapsilla on joka päivä kasviksia tai hedelmää (eikä vain keskiviikkoisin, kuten Andalusian hallinto ystävällisesti toivoi kotiin lähetetyssä kirjeessä). Uskoisin, että ravitseva ateria päivän aikana auttaisi jaksamiseen. Ja esimerkiksi erityisopetus: esikoisen luokalla oli yksi erityislapsi, jolle ei ollut tarjolla mitään erityistä tukea tai aputoimia. Lapsi oli jo kerran jätetty luokalle (se on mahdollista meidän koulussa vain 2. ja 4. luokan päätteeksi), ja nyt hän kävi toisen luokan uudestaan oppimatta vieläkään lukemaan tai kirjoittamaan. Ja nyt hän jatkaa kolmannelle luokalle huomattavasti jäljessä luokkatovereitaan, ja asialle ei oikein voi tehdä mitään. Yhden opettajan vastuulla on aina 25 lasta, niin esikoulussa kuin ala-asteella, ja opettajan jaksamisesta riippuu kuinka yksilöllistä opetusta luokassa annetaan.

On mahdoton ennustaa, miten nämä vuodet espanjalaisessa koulussa vaikuttavat omien lasten akateemiseen menestykseen pitkällä tähtäimellä. Uskon, että meidän kotikasvatus tasoittaa tietä monessa mielessä, sillä luemme paljon, käymme museoissa, katsomme dokumentteja ja olemme aika ”tiedeorientoituneita” (ja vastaavasti laiskoja taas mitä tulee kädentaitoihin tai liikuntaan…). Toivon, että he imevät espanjalaisten lapsirakkautta koko kiintiön täyteen, sillä en ole nähnyt että Suomessa koulun puolesta järjestettäisiin niin paljon eri tapahtumia ja esityksiä vanhemmille – ja että vanhemmat olisivat niin suurella tunteella niissä mukana. Esiintymistaitoja treenataan ja lapsia rohkaistaan reippaammin kuin mihin olimme tottuneet, mutta haluan uskoa näiden taitojen merkityksen kasvavan Suomessakin koko ajan. Ennen kaikkea olen kuitenkin kiitollinen, että saamme kokea erilaista koulumaailmaa kuin vain sitä, mihin itse olin tottunut. Saamme sen klassisen opetuksen, että on enemmän kuin vain yksi oikea tapa tehdä asioita.

Yksi kommentti artikkeliin ”TERVEISIÄ KOULUMAAILMOISTA

  1. Päivitysilmoitus: Koulukatsaus Konalta – Konalla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s