Suomi. Täällä sitä nyt ollaan. Pitkän tauon jälkeen, omituinen tunne kuplien ihon alla: tämä kaikki on niin tuttua ja turvallista, toisaalta vuoden jälkeen silti katson kaikkea ulkopuolisen silmin. Sekä minä että lapset pallottelemme koko ajan omia hämmästelyn ja ihastelun aiheita; asioita, jotka ennen olivat arkisia, ja nyt jotenkin eksoottisia. Katso, alakouluikäisiä lapsia YKSIN pyöräilemässä! Ooh, onpa täällä kaupassa montaa sorttia, noh, kaikkea. Kylläpä metrossa on hiljaista (paitsi me, minun lapset kiljuvat innosta aina kun näkevät jotain niin jännää kuin koivun tai västäräkin).

Alkuun tämä neljän viikon loma tuntui aika pitkältä, mutta nyt pelkään että päivät taas loppuvat kesken. Ja rahat. Nimittäin rakastan valittaa tästä mutta voi morjens miten kaikki kiva on kallista. En nyt tarkoita, että sen jälkeen kun olen itse valinnut perustaa oikean suurperheen niin meidän pitäisi sitä kolmilapsisen perheen korttia heiluttamalla päästä ilmaiseksi tai alennuksella joka paikkaan. Eikä oikeasti kenenkään ihmisoikeuksiin kuulu jokakesäinen Lintsi, Särkänniemi ja Puuhamaa päälle. Mutta tämä kotimaanmatkailu, se syö aika äkkiä kaikki mahdolliset säästöt.

Olen todennut ennenkin, että sellainen pakkomielteinen elämysten järjestäminen lapsille on lopulta turhaan, ne kuitenkin muistavat vain hassut yksityiskohdat tai sitten sen ratikkamatkan Linnanmäelle eivätkä koko huvipuistoa. Tai sen jos joku oksensi tai kaatui tai jotain muuta ällöttävää. Mutta silti huomaan haalivani meidän lomalistalle kauheasti kaikkea sellaista suurta ja merkittävää. Ja sitten kakistelevani kun katson budjettia. Siis Linnanmäki, ranneke lapselle, sellaiselle lyhyellekin, on 39 euroa. Ja meitä on neljä. Ja Muumimaailma, sisäänpääsy on 30 euroa, aikuisellekin. Ja meitä on neljä. Pojat haluavat käydä monta kertaa elokuvissa, kun kerran suomeksi on, ja se on sitten 12,50€ per naama. Ja meitä on neljä.

On tietenkin ihan kauheasti kaikkea hauskaa ilmaista. Kirjastot, todella halvat uimahallit, leikkipuistot, Suomenlinna – onhan täällä tekemistä ilman, että täytyy vinguttaa luottokorttia. Ja ymmärrän kyllä, että Suomessa kulurakenne on sellainen, että tuotto täytyy repiä kesäkaudella ja se revitään sitten turistin rahapussista. On henkilöstökulut ja vuokrat ja vaikka mitä. Eivätkä lapset edes osaisi kaivata tätä kaikkea vaan niiden suurudenhullu äiti tahtoo neljässä viikossa tarjota koko vuoden edestä suomalaisia kokemuksia. Hyvä etten sentään lähtenyt viemään lapsraukkoja Lappiin tapaamaan Joulupukkia.

Annoin poikien valita haluavatko Muumimaailmaan vai ruotsinlaivalle. Molempiin ei venyisi matkabudjetti. Ensin he päättivät ruotsinlaivan, ja ajattelin, että olin itse liioitellut mielessäni meidän aiempia Muumimaailma-kokemuksia, jotka ovat olleet todella hyviä: vaikka lapset eivät ole mitään Muumi-faneja, heille on toiminut juuri täydellisesti Naantalin taianomainen ilmapiiri ja seikkailut metsässä. Muutaman päivän mietittyään esikoinen alkoi yhtäkkiä itkeä. Sanoi, että tahtoo sittenkin Muumimaailmaan. Kun siellä on aina niin ihanaa. Joten suuntaamme siis Turkuun, joka on kyllä yksi ehdottomasti kivoimpia kesäkaupunkeja mitä maailmassa (huom! Maailmassa, ei vain Suomessa) on.  Harmi, että Väskin seikkailusaari on jo siinä vaiheessa mennyt kiinni, kun me reissaamme virallisten loma-aikojen ulkopuolella.

Omista menoistani olen karsinut huomattavasti helpommin. Vaikka Flow-lippu luvattiin ostaa puolestani, päätin noudattaa sisäistä ääntäni joka sanoi, että toissavuoden festarikokemus riitti vähäksi aikaa enkä jaksaisi edes Lauryn Hillin vuoksi valvoa. En tiedä, onko minulla tuntia ja 67 euroa siitä ilosta, että saisin kellua tunnin hiljaisuudessa (jos menen vain keskellä päivää Vuosaaren uimahalliin, saatan saada melkein saman kokemuksen kuudella eurolla…). Nyt haaveilen lähinnä viikonlopusta mökillä, lonkerosta terassilla, puusaunasta ja siitä, että voin käydä päiväleffassa yksin – kuten huomaatte, olemme kaivanneet suomalaista elokuvateatteria kovasti.

Ja nyt viiden päivän aikana olen huomannut, että vaikka emme ehtisi Linnanmäelle ja myöhästyisimme Muumimaailmasta, lapset ovat varmasti elokuun lopussa onnellisia tästä ajasta. Vuodessa metromatkoista tulee luksusta ja he ovat syöneet ruisleipää ja Oltermanni-juustoa kuin eivät olisi saaneet ruokaa kuukausiin. He ovat saaneet sekoilla ystävien kanssa, kertoa pieruvitsejä suomeksi (valitettavasti myös siellä hiljaisessa metrossa), käydä itse lähikaupassa ja nähneet oravia. Kaikki tämä on ollut suuri juhlanaihe espanjalaistuneille lapsille.