Espanja ei, kaikella rakkaudella, ole mikään maailman modernein maa. Ainakaan täällä Andalusian – jolla on ilmeisesti vähän kyseenalainen kunnia olla maan ”juntti maakunta” – eteläisessä nurkassa jossa kaduilla on vielä puhelinkoppeja. Tosin ne puhelinkopit taitavat olla huumebisneksien hoitoon, mutta en yleensä ottaen yllätty siitä että aina välillä vastaan tulee faksinumero. Vaikka monella tapaa pohjoismaiseen tehokkuuteen tottuneena on tämä etenkin teknisen kehityksen perässä laahaaminen toisinaan erittäin turhauttavaa, on tässä jotain sympaattista.

Asioita hoidetaan internetissä hyvin vähän. Ylipäänsä netti ei ole mikään itsestäänselvyys, ja paikalliset kännykkäliittymät tarjoavat niin huonoja nettipaketteja että mulle tulee halvemmaksi käyttää suomalaista liittymää ja roaming ominaisuutta. Nopeampaakin se on. Muutamassa vuodessa puhelimen ja älylaitteet ovat yleistyneet katukuvassa, mutta täällä ei siltikään näe samalla tavalla ihmisiä kulkemassa nenä kiinni puhelimessa kuin Suomessa. Paitsi minut. Puhelin itsessään on kyllä elintärkeä, koska suurin osa asioista hoidetaan puhelimitse: kaikki asiat soitetaan. Olenkin siihen jo tottunut enkä enää vierasta reipasta soittokierrosta niin kuin Suomessa, jossa asiat oli ah niin yksinkertaista hoitaa sähköpostilla. Toivon kyllä yleisesti ottaen että meili alkaisi täälläkin olla se yleisempi kommunikointitapa, koska usein olisi hyvä saada ohjeita ja apua kirjallisena.

Puhelimen lisäksi kaikki ilmoitukset löytyvät kaduilta. En tiedä miten paikallinen työvoimatoimisto ilmoittelee työpaikat, sillä asuntovälityksen tapaan kaikki netissä olevat työpaikat tuntuvat olevan vanhentuneita tai hatusta vedettyjä. Oikeastaan kaiken tärkeän tiedon löytää kaduilta; liimattuna sähkötolppiin, kaupungin omille ilmoitustauluille. Sieltä löytyvät työpaikat ja työntekijät, lomamatkat ja esimerkiksi kesäloman leirit koululaisille. Tavallaan näin tulee bongattua juttuja, joita ei edes osaisi etsiä, mutta toisaalta toisinaan tarpeellisen informaation kaivaminen on aika työlästä. Tai vaatii ainakin soittokierroksen.

Internetin puuttuminen on sinällään hauskaa, että tieto kulkee kauhean hitaasti. Koulussa jaetaan lappuja ja meiltä puuttuu aina välillä virallisia papereita, mutta kun informaatio kunnallishallintoon kulkee suunnilleen kirjekyyhkyjen varassa, ei kukaan juuri kysele minkään perään. Juuri lukuvuoden päätteeksi kävi ilmi, että koulu oli perustanut blogin. Se oli todella sympaattinen, muistutti kovasti ensimmäistä omaa blogiani joskus vuodelta Windows. Mutta koulunkin osalta toivoisin, ettemme olisi sen varassa että lapsi muistaa – yleensä viikon myöhässä– että joskus on annettu joku lappu ja sitä sitten etsitään repun pohjalta eväslaatikon alta.

Teknologian lisäksi esimerkiksi sisustus ja muu muoti on aika…vanhanaikaista. Se on kyllä myös tervettä, että koko kotia ei päivitetä parin vuoden välein ja uusia vaatteita osteta joka viikko. Varsinkin iäkkäämpien espanjalaisten asuista ei aina pysty kertomaan millä vuosikymmenellä ollaan, ja sekin on hyvin suloista. Täällä meillä päin on vain muutama vaatekauppa ja huonekalukaupoissa luultavasti sama valikoima kuin mun syntymän aikoihin, minkä takia ensi viikolla varmaan sekoan Suomessa kaikkeen valinnanvaraan. Kauppojen suhteen ollaan muutenkin vielä ajassa, jolloin keskustassa kaikki asiat hankitaan yksittäin omiin tuotteisiinsa erikoistuneista kivijalkakaupoista. On erikseen paperikauppoja, lihakauppoja, alusvaatekauppoja – ja paikallisille se tuntuu sopivan oikein hyvin ja kuuluvan osana arkeen, että hankinnat tehdään yksi kerrallaan tutuissa kaupoissa. Jälleen kerran skandinaavinen multitaskaaminen ja koko elämän optimointi tuntuu turhalta hötkyilyltä.

Arki Espanjassa on siis aika kotikutoista. Kaikki asiat eivät ole kädenulottuvilla netissä vaan bussiaikatauluja kävellään usein katsomaan bussiasemalle, joka onneksi on kodin vieressä. Ihmisten kanssa ollaan paljon enemmän suorassa kontaktissa sen sijaan, että asioita tilattaisiin, lomakkeita täytettäisiin tai viestejä läheteltäisiin pitkin nettiä. Täällä ei ole hipstereitä ja naisilla on 80-lukulaisia permanentteja, jotka eivät ole ironisia. Ruokatrendit laahaavat ainakin kymmenen vuotta jäljessä meillä päin, ja kaikki tämä on jotenkin viehättävää. Toisinaan myös hyvin ärsyttävää, mutta pakottaa ihanasti vähän itsenikin palaamaan ajassa taaksepäin ja rauhoittumaan.