8-VUOTIAANA

Esikoiseni täytti tänään kahdeksan vuotta. Pitkään kirjoittelin lapsista aina syntymäpäivän aikaan sellaisen syväanalyysin, jonka jaoin joskus blogissa, joskus muualla sosiaalisessa mediassa. Kerroin, millaisiksi ihmeellisiksi ihmisiksi he ovat kasvaneet, millaisia hauskoja juttuja heillä on, miten en voi lopettaa ihmettelemästä sitä että miten pienestä, sinisestä Maon-näköisestä pojasta (näin me häntä kuvailimme kahdeksan vuotta sitten kun kerroimme uuden perheenjäsenen syntymästä) on kasvanut älykäs, herkkä, aivan omalaatuinen persoonansa. Nyt se ei kuitenkaan tunnu enää oikealta.

Muistan nimittäin elävästi, kun hieman esikoistani isompana löysin vanhempieni opettajalleni kirjoittaman kirjeen, jossa he kuvailivat luonnettani. Sitä ei oltu tarkoitettu minun luettavakseni, mutta todettakoon, että olin turhan utelias jo lapsena. Ja loukkaannuin kirjeestä verisesti. En tunnistanut itseäni kuvauksesta ollenkaan. Olin ehkä viidesluokkalainen ja vähän järkyttynyt siitä, että muut ihmiset näkevät minut eri lailla kuin itse itseni. Ja nyt omat lapseni alkavat olla siinä iässä, että hekään eivät ehkä tunnistaisi itseään siitä, miten heitä kuvailen. Minä näen heidät aina äidin silmin, peilaten omia toiveitani, epäonnistumisen pelkoa, odotuksiani ja tunteitani heihin, puheellani ohjaten heitä kasvamaan siihen suuntaan kun toivoisin. Mutta jääköön heille tilaa määritellä itsensä muulle maailmalle.

Mutta on kyllä yksi 8-vuotias, josta voin puhua niin paljon kuin halua. Nimittäin minä itse!

8-vuotiaana en tiennyt, että maailma tuhoutuu (kaksintaistelussa suurvaltojen…), mutta podin kyllä jo kohtuullista maailmantuskaa. Haaveilin meribiologin ammatista ja olin erittäin huolissani merien saastumisesta. Koirien pelastaminen oli suunnitelmissa jo silloin. Harmitti, ettei Suomessa ollut kulkukoiria, toivoin salaa aina löytäväni koulumatkalla hylätyn koiranpennun ja voivani ottaa sen meille. Joka joulu ja syntymäpäivä toivoin lahjaksi totta kai koiraa.

8-vuotiaana minulla oli äitini leikkaama otsatukka. Kutsuimme mallia nimellä ”Mauno Ahonen”, sillä se muistutti kovasti erään Kummeli-hahmon kampausta. Korvasta korvaan. Pukeuduin pitkälti Marimekkoon, koska eräs lähisukulainen sattui siellä työskentelemään. Olin melkoinen farkkutyttö, kuten tamperelaiset 90-luvun alkupuolella noin yleensäkin olivat.

8-vuotiaana olin aika itsepäinen. Toivon, että tämä luonteenpiirre on hieman lieventynyt tässä vuosien saatossa, vaikka luulen tämän olevan omaa toiveajattelua. Teimme lapsuudenystäväni kanssa omaa ”lehteä”, ja kiven kovaan väitin että kirjoitamme siihen omia ”plastoja”, vaikka vuotta vanhempi ystävä yritti ystävällisesti selittää, että ne ovat kyllä ”palstoja”. Tämä ei varmasti ole ainoa esimerkki jääräpäisyydestäni.

8-vuotiaana aloin myös kirjoittamaan tietokoneella. Äidilläni oli Macin pöytäkone, sellainen valtava, linnunpönttöä muistuttava masiina ja kirjoitin sillä novelleja, yleensä aiheena hevoset. En ole koskaan oppinut kymmensormijärjestelmää, mutta lapsena omaksuttu nelisormijärjestelmä on todella tehokas ja todistetusti näpyttelen keskivertoväestöä vauhdikkaammin. Kirjoitelmani käsittelivät yleensä hevosia ja tallidraamaa, koska olin heppatyttö. Tai ehkä enemmän wannabe, sillä en oikein koskaan päässyt mukaan tallikuvioihin. Luin kyllä ahkerasti Villivarsaa ja Heppahullua (pidin Villivarsasta enemmän – tässä lienee kahta koulukuntaa) ja Merja Jalon romaaneja. Sen lisäksi rakastin Baby Sitters Clubia. 9-vuotiaana sain joululahjaksi vanhemmiltani Sofian Maailman, joka oli hieman raskaslukuinen teos noin kolmasluokkalaiselle, mutta sinnikkäästi luin sen (koska kun kerran lahjaksi tuli). Moni asia jäi ehkä ymmärtämättä, mutta filosofian peruskäsitteet ja ajattelijat tulivat kyllä tutuksi.

8-vuotiaana olin vielä intohimoinen lihansyöjä. Lempiruokani oli juustohampurilaiset ja tonnikalalämppärit, joita söin usein vaahtokylvyssä kun olin isäni luona. Vanhempani olivat tuolloin asumuserossa; silloin ajattelin, että kyse oli vain jokin käytännön järjestely enkä juuri kiinnittänyt poikkeustilanteeseen huomiota. Olin ylipäänsä hyvin herkkäuskoinen lapsi, ja olen yhä herkkäuskoinen aikuinen. Äitini kertoi minulle, että muutun apinaksi jos seison kolmen metrin etäisyydellä käynnissä olevasta mikrosta ja pitkälle teini-ikäiseksi asti menin toiseen huoneeseen mikrottaessani jotain, etten nyt vain sattuisi taantumaan apinaksi. Olin varsin helppo uhri kaikille käytännön piloille.

8-vuotiaana olin aika onnellinen ja huoleton lapsi. Asuimme Tampereella alueella, joka oli toisaalta lähellä keskustaa ja toisaalta pienen pyöräilymatkan päässä lempipaikastani Rauhaniemen uimarannasta. Viihdyin mummoloissa, kesäisin karkailimme kavereiden kanssa – tai yritimme karata, mutta koska 90-luvun alkupuolella lapset kulkivat avaimet kaulassa, ei kukaan oikeastaan kiinnittänyt huomiota kun joskus kesken pihajuhlien lähdimmekin seikkailemaan. 8-vuotiaana oli aika mahtavaa, ja toivon, että esikoinen voi muistella yhtä lämmöllä omaa lapsuuttaan aikuisena.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kuvassa yksi 8-vuotias, joka lähti syntymäpäivänsä kunniaksi Suomeen. Ilman äitiään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s