Niin paljon kuin La Líneasta pidänkin (ja oikeasti pidän tosi paljon, vaikkei se ehkä aina välity kun helpommin tulee pohdittua epäkohtia kuin fiilisteltyä kaikkea kivaa, mitä pikkukaupunki tarjoaa), on viime aikoina muutto ollut mielessä. On ollut kaikenlaista. Tasaisesti ilmestyvät lehtiartikkelit siitä, kuinka huumebisnes työllistää 3000 kaupunkilaista ja käytännön kokemukset, kun tupakkaa salakuljettavat nuorisolaiset kaahaavat skoottereilla jalkakäytävillä. Ja kurjat uutiset poikien koulussa, jossa ei ole ihan reilu meininki ja valitettavasti vielä päälle tieto siitä, että siinä missä yhdelle ei ehkä ole koulupaikkaa, saa toinen opettajakseen ensi lukuvuonna juuri sen opettajan, jonka kanssa on sukset menneet ristiin. Ai niin ja sitten se, että meidän autoon murtauduttiin; torstaiaamuna todettiin, että ikkuna oli rikottu kivellä. Mitään suurta draamaa se ei aiheuttanut – leasingauton vakuutus kattaa kaiken ilman sen suurempaa selittelyä, ja saaliiksi myös muihin autoihin iskenyt ryöstäjä sai latauspiuhan ja Ivana Helsingin tyhjän kukkaron. Ei ehkä ollut ihan sen arvoista.
Noh, olemme taas päässeet nauramaan espanjalaisten asuntovälittäjien sivuille. Isoin ongelma vaan on se, että jos tahtoisimme nauttia sellaisesta mukavasta espanjalaisesta elämäntavasta, johon kuuluisi oma piha ja ehkä uima-allas, edes taloyhtiön yhteinen, pitäisi meidän lähteä pois La Líneasta. Esikaupunkialueelle. Siinä, missä Suomessa olen asunut onnellisena lähiössä, Espanjassa siinä on pikku ongelma: minulla ei ole ajokorttia eikä täällä ole julkista liikennettä (tai on toki kolmesti päivässä kulkeva bussi, mutta sillä ei haeta lapsia koulusta tai tehdä kauppareissuja). En varsinaisesti halua harrastaa katumista, mutta näin jälkiviisaana voin sanoa että se ajokortti olisi kannattanut ajaa silloin 15 vuotta sitten, kun eli vielä nuorelle ihmiselle tyypillisessä kuolemattomuusharhassa varmana siitä, että voi valloittaa vaikka uuden aurinkokunnan jos sille päälle sattuu.
Täällä Espanjassa ajokortin ajaminen olisi toki todellista säästöä Suomeen verrattuna, sillä kokonaisuudessaan ajokortti ajotunteineen (joita on ilmeisesti 10 pakollista) kustantaa vain 550 euroa. Onhan sekin toki iso investointi, mutta kyllä paljon vähemmän kuin suomalainen ajolupa kakkosvaiheineen ja pimeäajoineen – kaikki mielikuvani tietenkin perustuvat vain kavereiden kokemuksiin ja kuulopuheisiin, omaa ajokoulukokemusta ei ole. Kun muut täysi-ikäiset ajelivat korttejaan, minä painoin lukion ohella kahta duunia ja säästin matkoihin. En tosiaan ajatellut elämääni 10 vuoden päähän, että ehkä lapsiperheessä ajokortista voisi olla iloa, koska kuvittelin vakaasti että asuisin aina jossain ratikkalinjan varrella tai sitten niin syvällä sademetsässä, että siellä ei ajokortteja kyseltäisi.
Mikä sitten estää ajamista sitä korttia? No pelko. Olen aina ollut vähän hysteerinen liikenteessä, heti kun nopeus ylittää satasen tuntivauhdin alkaa mun syke nousta samaa tahtia. Huono avaruudellinen hahmotuskyky ei mitenkään auta asiaa, koska en oikeasti osaa silmämääräisesti arvioida etäisyyksiä juuri ollenkaan. Ja kun on lietsonut vuosien ajan tätä omaa epävarmuutta asian suhteen, on kynnys ryhtyä ajelemaan, varsinkin vieraassa (liikenne)kulttuurissa, aika korkea.
Näin pelkääjän paikalta voin todeta havainnoineeni, että liikenne on monella tavoin anteeksiantavampaa ja sujuvampaa kuin Suomessa; pienet törttöilyt katsotaan läpi sormien, joustetaan ja väistetään, usein ymmärretään että sujuva liikenne on suurempi arvo kuin se, että kaikki menee millilleen liikennesääntöjen mukaan. Mutta toisaalta ihmiset kaahaavat, kukaan ei käytä vilkkuja, joka paikassa on liikenneympyröitä ja nössöilijät jyrätään moottoritiellä tylysti. Jos Wikipediaa on uskominen, on Suomessa enemmän kuolonkolareja asukaslukuun nähden kuin Espanjassa, joten luultavasti oma panikointini on aivan turhaa. Täällä hätävilkuilla ja käsien levittelyllä saa paljon anteeksi muilta autoilijoilta.
Nyt eletään taas tällaisessa välitilassa, ja voi aivan hyvin olla että löydämme itsemme syksyllä tästä samasta asunnosta. Mutta voi olla, että innostummekin taas muuttamaan.
Periaatteen Nainen 
Mulla on autoilun kanssa vähän samanlaisia ongelmia. Tosin ajokortin hankin kyllä aikoinaan vähän päälle kolmikymppisenä Jamaikalla ja Belizenvuosina ajelinkin onnellisena Belmopanin kylällä pitkin ja poikin omalla vanhalla autonrämälläni. Suomessa oon ajanut hyvin vähän enkä nyt taas pariin vuoteen ollenkaan ja täällä Sudanissa en ole koskaan istunut auton ratissa joten kynnys ajaa on alkanut taas vähitellen nousta korkeammaksi. Meillä ei lapsuudenperheessä koskaan ollut autoa joten autoilu ei ikinä musta tuntunut arkisen tutulta tai toisaalta tarpeelliselta – julkisilla pääsi lähes kaikkialle. Edelleenkin musta on tavallaan normaalimpaa istua bussissa kuin henkilöautossa.
Sudanissa on se hyvä puoli, että täällä on täysin tavallista kulkea autonkuljettajan kyyditsemänä. Mutta toisenlaisiakin aikoja voi olla vielä edessä tulevissa asuinmaassa ja mun on ehkä pakko joskus taas ajaa autoa… Voi kääk.
TykkääTykkää
No, heh heh, mullakin on tavallaan oma kuljettaja… Olen kyllä siis harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että palkkaisi ulkopuolisen hoitamaan koulukyytejä (=meillä se haasteellisin kuljetusdilemma, kaupassa voin käydä tarvittaessa myös taksilla).
Ja samanlainen kokemus lapsuudenperheestä; oli meillä välillä joku vuokra-auto, mutta ei ikinä omaa ja ihan pienestä pitäen sai tottua kävelemään tai menemään bussilla joka paikkaan, harrastuksiin yms. Oikeastaan nautinkin siitä vähän hitaammasta etenemisestä silloin, kun se on omin ehdoin… eikä esim. kolmen väsyneen lapsen kanssa.
TykkääTykkää
Mä ajoin kortin yli nelikymppisenä, ajattelin aina etten tarvi korttia enkä kyllä oikeasti oli tarvinnutkaan. Lisäksi olin täysin varma etten saa autoa liikkeelle enkä varsinkaan osaa vaihtaa vaihdetta.
Yllätys oli suuri kun eka ajotunnilla ajoin auton keskustaan, tokihan se sammui muutaman kerran mutta hengissä pysyin. Suurin este on meidän korvien välissä…
Ja miksikö läksin edes autokouluun? No oltiin Pohjoisessa laskettelemassa ja totesin siellä että jos mies katkaisee jalan niin auto, lapsi ja minä jäädään sinne ja pitää hommata joku kuskaamaan ainakin auto sieltä pois.
TykkääTykkää
Mä olen samaa mieltä, että auton ajaminen (ei siis välttämättä kortti, mutta että tietää kuinka toimii jne) olisi yleissivistystä – ja siksi harkinnassa on sellainen salainen ”autokoulu” jossain jättömaalla että ainakin tietäisin mitä tehdä jos kuski vaikka saa sydärin kesken ajon (tietty ehkä ensiapuakin olisi sitten hyvä opetella).
Mutta hatunnosto kaikille, jotka uskaltaa ajaa! Ehkä mäkin vielä joskus…
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei mene tunnille kokeilemaan! Useinhan niissä on jotain ”eka kerta on ilmainen” -tarjouksia (okei, en tiedä Espanjasta mutta esim. Briteissä). Mä sain kortin yli kolmekymppisenä, eikä muuten menny ekalla kerralla läpi eikä edes tokalla, olin niin hirmostunut. Nykyään ajan kaupungissa ilman ongelmaa mutta en mene motarille. Kuitenkin se kortti helpottaa elämää kun meillä on toi sama koulukuljetushomma. Mua stressas jonkun aikaa se kortittomuus ja näin välillä ihan kauheita autoilupainajaisia missä olin ratissa mutta ei hajuakaaan miten sen kapineen saa liikkumaan tai pysähtymään. Jos haluaa ryhtyä siihen näin ’vanhemmalla’ iällä vaikka ei välttämättä ryhtyisikään päivittäiseen ajeluun niin mun mielestä sen voi ottaa sellaisena emansipatorisena projektina! 🙂
TykkääTykkää
Mä luulen että jos nyt hankkisin (saisin!) kortin niin juhlisin sitä enemmän kuin mun yliopistotutkintoa 😀 . Oikeasti mä ihailen niiiin paljon kaikkia jotka osaa ajaa autoa (hyvin – jos huonosti niin heiluttelen keskaria ja huudan, että mulla ei oo korttia ja silti olisin parempi kuski!) koska se on mulle sellainen rohkeuden teko. Luulen, ettei täällä tarjota kokeilutunteja mutta ehkä nappaan meidän Skodan ja menen tuohon läheiselle teollisuusalueelle pärräilee 😀 . Ei sitä autoa oo ennenkään kortilla ajettu… Mutta oot mun sankari!
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: ELÄMÄ ON ARKEA – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: LASTEN MATKAPAHOINVOINTI – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: 35 UNELMAA – Periaatteen Nainen