Meillä jokaisella lienee oma sielunmaisemamme.

Minä koen sen niin, että tunnen jossain tulleeni kotiin – vaikka en olisi koskaan aiemmin koko paikassa käynytkään. Olen kokenut sellaista muutamassakin paikassa aiemmin; Karibialla sekä Espanjassa hiekkateillä, jossa haisevat palavat roskat ja kukot kiekuvat, sekä Oaxacan kauppahallissa keskellä hulinaa, myös Manhattanilla. Ja toisaalta olen tiennyt, että niin paljon kuin valtameristä pidänkin, en oikeasti ole aivan niin suuri meri-ihminen kuin tahtoisin olla vaan vähän liian mukavuudenhaluinen ollakseni surffari tai sukeltaja muuten kuin omissa mielikuvissani. Ja suomalaisuudestani huolimatta sielunmaisemani ei löydy lumisilta tuntureilta tai edes saunan lauteilta.

Olemme juuri hyvin lyhyellä lomalla Englannissa. Lensimme lauantaina Lontooseen ja nyt olemme jo lentokenttähotellissa valmistautumassa aamuviiden herätykseen. Ja sielunmaisemani ei ole tämä lentokenttähotelli, vaikka ikkunasta näkyvät kiitoradat ovatkin kiehtovia. Löysin sisäisen rauhan Englannin maaseudulta, minne pääsimme ystäväperheen isovanhemmille vieraiksi. Saavuimme perille jo pimeällä ja jo illalla oli pakko lähteä kävelylle keskelle pimeitä peltoja ihmettelemään kirkkainta tähtitaivasta, jonka olen aikoihin nähnyt. Täydellisessä pimeydessä ei pelottanut vaan tuntui turvalliselta.
Aamulla en ollut erityisen innoissani kello kuuden herätyksestä, mutta kun kurkkasin ikkunasta ulos ja näin aamu-usvan peittelemät pellot olin saappaat jalassa alle viidessä minuutissa. Onneksi sain isäntäperheen koirasta seuraa pomppimaan pelloille, missä aamukaste kasteli nilkat ja jalat upposivat saviseen mutaan, jota rapsutellaan Käytännön Miehen juuri lankkaamista kengistä pois varmaan vielä ensi viikollakin. Mutta mikä maisema! Seisoin ihmettelemässä ympärillä leijuvaa sumuverhoa, sen takaa hohkaavaa aurinkoa sekä puiden varjoja. Ja kuten näette, kuvasinkin aika paljon.

Päivällä pääsin näkemään alle sadan metrin päästä noin 50 peruan lauman pelloilla. Sain melkein sydänkohtauksen kun fasaani lensi päälleni puskasta. Kävelimme pitkin joen penkkaa Molly-koiran kanssa, päätimme päivän paikalliseen pubiin jossa meiltä kysyttiin olemmeko olleet talviolympialaisissa pelaamassa curlingia. Tänään tuntui jo haikealta lähteä.

Ihastuin syksyllä jo hieman Brightoniin ja nyt tuntuu, että pidän Englannista vain entistä enemmän. Viihdyin kyllä muutama vuosi sitten Skotlannissakin, vaikka säiden puolesta äänestin muuttoa Espanjaan. Nyt olen muuttanut mieleni: näen itseni sittenkin brittiläisenä kartanonrouvana, joka kulkee saappaissaan ja tikkitakissaan pitkin tiluksia 20 beaglensa ympäröimänä. Opettelen juomaan viskiä ja polttamaan piippua. Rakastan kuninkaallisia jo valmiiksi ja pidän brittihuumorista! Pubeista puhumattakaan. Eihän tästä puutu kuin vähän rahaa ja toivottavasti myös Brexitin peruminen, sillä olen varmasti ollut entisessä elämässäni herttuatar. Ja nyt tahdon palata englantilaisille juurilleni!