COCO

Mikä shokki; Coco, Disneyn uusin animaatio, tulee ensi-iltaan Suomessa vasta perjantaina! Olen tietenkin kuvitellut, että kaikki ovat sen jo nähneet, sillä Espanjassa se on ehtinyt pyöriä elokuvateattereissa ja jo poistuakin ohjelmistosta. No, olette onnekkaita, sillä nyt voitte lukea erittäin ajankohtaisen mielipiteeni elokuvasta (ja muutamasta muusta asiasta) juuri sopivasti ennen kuin viette koko perheen elokuviin. Varoitus: teksti sisältänee paljastuksia ja spoilereita paitsi Cocosta, myös suunnilleen kaikista Disneyn elokuvista sitten Dumbon.

Coco-Movie-2017-Pixar-Box-Office-Predictions-Week_t560

Cocon juoni lyhyesti: pienessä meksikolaisessa kylässä asuva Miguel elää, kuten kulttuuriin kuuluu, tiiviisti useamman sukupolven kesken. Perheellä on menestyvä kenkäyritys ja yksi ehdoton periaate: ei musiikkia! Luonnollisesti Miguel rakastaa musiikkia ja erityisesti kitaransoittoa ja ihailee menneiden aikojen tähteä Ernesto de la Cruzia. Kapinoidessaan perhettään vastaan, yrittäessään osallistua kykykilpailuun Erneston hautakammiosta varastetun kitaran kanssa, joutuu Miguel seikkailulle tuonpuoleiseen Día de los Muertos-päivänä, jolloin vainajien odotetaan tulevan käynnille – herkuttelemaan haudoille tuoduilla ruoilla, katsomaan sukuaan. Miguel jää uppiniskaisuutensa takia jumiin kuolleiden valtakuntaan, jossa hän päätyy metsästämään paitsi kauan sitten perheensä hylännyttä isoisoisäänsä myös Ernesto de la Cruzia. Mukana on uskollinen koirakaveri, ja loppu on onnellinen. Vaikka nyt lähetän nöyrän pyynnön sinne Disneyn studioille: EI ENÄÄ YHTÄÄN ELOKUVAA JOSSA IHANA ISOÄITI KUOLEE. Kiitos.

d13b5c4ca9e8e763316c413df9300d88

Aikuisille elokuvan juoni on ennalta-arvattava, mutta lapset vaikuttivat oikein kiinnostuneilta. En tietenkään voi olla vertaamatta tätä Disneyn muihin viime aikaisiin onnistumisiin kuten Moanaan ja takuulla itkettävään Inside/Outiin. Myös se Cars 3 oli paljon parempi kuin odotin trailerin perusteella. Tässä oli paluuta perinteisempään Disneyyn, sillä pahis oli ihan oikea pahis, ilkeä ja viekas, suoranainen murhaaja. Mutta vaikka tapahtumien ympäristö oli pääasiassa tuonpuoleinen, se ei ollut lainkaan ahdistava tai pelottava. Luurankoihin tottui nopeasti ja elokuvan visuaalisuus – värit, kuviot, upeat yksityiskohdat ja koristeellisuus – luovat sopivan epärealistisen tunnelman. Yleisön 3-,5- ja 7-vuotiaat vakuuttivat, ettei mitään erityisen pelottavaa elokuvassa ollut eikä se tullut esimerkiksi uniin perästä käsin.

Itsehän olen jättänyt vuosituhannen alkupuolella sydämeni Väli-Amerikkaan, ja erityisesti juuri Guatemalaan ja Meksikoon. Tosin hävettää myöntää, että kun kaksikymppisenä olisi ollut tilaisuus nähdä Día de los Muertosin perinteet paikan päällä Oaxacan maakunnassa, en tiennyt koko päivästä mitään ja ihmettelin vain kaljapullo kädessä kynttilöiden ja asujen kanssa kulkevia paikallisia. Nyt nolottaa. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä sivistää itseään. Tosin nykyisessä maailmantilassa aina mietin, millainen riski on lähteä käyttämään (lasten)elokuvan aineistona jonkun ”toisen kulttuurin” (tässäkin tapauksessa ohjaaja on amerikkalainen, valkoinen mies ilman latinotaustaa) historiaa. Tätä mietin jo Moanan kohdalla. Ja nytkin yritin googlata Disney cultural appropriation, tosin laitoin sen sittenkin vahingossa Google Mapsiin enkä päässyt kovin pitkälle. Mm. New York Times on käsitellyt juuri sitä, onko Coco OK.

images

Sekä minä että esikoinen pyyhimme elokuvan lopuksi silmäkulmia. Siinä on siis luvassa takuuvarmaa itketystä aikuisille, joskin Pixarin studioiden tapaan myös hirveästi huumoria. Ihan Inside/Outin kaltainen elämys Coco ei ollut, mutta toiminnallinen seikkailu josta ei puuttunut kiehtovia elementtejä. Kuoleman esittäminen normaalina ja jopa runollisena, sekä vaihtoehtoisen ”mitä kuoleman jälkeen tapahtuu”-skenaarion esittäminen oli tervetullutta myös meidän perheessä, jossa lapset aika usein keskustelevat siitä syntyvätkö uudestaan meritähtenä vai kameleonttina. Vaikka musiikilla oli tässä elokuvassa todella suuri merkitys, se ei jostain syystä uponnut ihan samalla tavalla kuin Moanan soundtrack. Silti hienoa ja pahensi vain Meksikon ikävää entisestään.

Käykää siis katsomassa Coco. Meillä se toimi myös nuorimmalla, joskin ne tunnepuolen asiat iskivät parhaiten esikoiselle. Koko yleisö kuitenkin jaksoi hyvin alusta loppuun eikä kielimuuri häirinnyt kauheasti – toivon, että espanjankielisiä paloja on säästetty myös suomalaiseen versioon. Se, mistä olen ollut tasaisesti tosi iloinen nähdessäni näitä uusia Disney-elokuvia on niiden maailmankuva, jossa pojat ja tytöt voivat olla vain kavereita eikä mitään romansseja ole pakko änkeä, puhumattakaan siitä että sankaruus ei ole yksiulotteista tai vain toiselle sukupuolelle sallittua. Tämä hankitaan ehdottomasti DVD:nä kun se ilmestyy.

images-1

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s