SYNTYNYT HOITAMAAN?

Näitä postauksia kirjoittaessa tuntuu, ettei koskaan voi olla liikaa disclaimereita. Että en halua kieltää tyttöjä (enkä poikia) leikkimästä nukeilla. Enkä tahdo että kaikki puetaan ruskeisiin tai että sukupuolet kielletään. Enkä pakota omia lapsiani leikkimään leluilla, jotka heitä eivät kiinnosta enkä kuvittele, että rakenteellinen epätasa-arvo korjaantuisi sillä että lapsilta vietäisiin nukenrattaat pois ja laitettaisiin kaikki leikkimään sukupuolineutraaleilla käpylehmillä. Oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa koko aiheesta, koska olen jo valmiiksi ärsyyntynyt väärinymmärrysten määrästä. Tiedän, ettei niitä tässä blogissa tule ihan samassa mittakaavassa kuin vaikka Nuorgamin Emmillä, mutta olen huomannut kyseessä olevan todella vahvasti tunteisiin käyvän aiheen.

Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Kun sekin ärsyttää.

Kun mulla ei ole tyttölapsia vaan kolme jälkeläistä, jotka kaikki tuntuvat olevan onnekkaasti ihan omassa sukupuolessaan – poikia. Kutsun heitä tylysti komentamalla ”pojat” silloin kun homma karkaa lapasesta, ja heillä on lyhyet tukat (tämä kylläkin enemmän käytännön syistä, koska kuumuus ja täit). Jokainen ilmentää itseään ja siinä sivussa omaa sukupuoltaan hyvin omalla tyylillään, ja vaikka mun mielestä he ovat kaikki aika ”poikamaisia”, niin täällä he selvästi poikkeavat massasta värikkäillä, usein jopa pinkeillä vaatteillaan. Kuopus halusi viime viikolla itselleen vaaleanpunaiset lenkkarit, ja keskimmäisen lempiväri on kirkkaan punainen. Ja nyt ollaan maassa, jossa värillä on tosiaan väliä. Olen päivitellyt ennenkin, että Espanjassa suomalaisessa yhteiskunnassa käytävät keskustelut lasten sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta ja tasa-arvon toteutumisesta tuntuvat todella kaukaisilta. Täällä pienille tytöille laitetaan jo laitoksella reiät korvakoruja varten ja kaikilla poikaoletetuilla on ”futistukka”. Poikia kannustetaan jo pienestä asti kilpailemaan ja urheilemaan ja tyttöjä…

… Tyttöjä kannustetaan hoivaamaan. Ja tämä nyppii mua ihan kauheasti. Ei siksi, että hoivaamisessa olisi mitään väärää. En osaa sanoa, kuinka paljon tyttölasten into helliä nukkeja ja leikkiä kotia tulee selkärangasta ja kuinka paljon ympäristön vaikutuksesta, mutta itseäni se silti ahdistaa. He ehtivät elämässään hoivata ja paapoa ja vaikka kuinka paljon, miksi jo lapsena se tuodaan niin vahvasti leikkeihin? Täällä viikonloppuisin pikkutytöt työntävät nukenrattaita kaupungille ja pojat pelaavat, riehuvat ja sekoilevat. Tyttöjen pyörissä on LASTENISTUIMET. Argh! Ja okei, nyt voi sitten viisastella että onko ne muka vain tyttöjen pyöriä että enkö itse juuri syyllisty pahimpaan sukupuolittamiseen olettamalla, että vaaleanpunaiset glitterpyörät ja Frozen-prinsessapyörät olisivat vain tytöille, mutta kas, vain näissä pyörissä on oma istuin nukeille. Ei ole näkynyt Ryhmä Hau-, Hämähäkkimies– tai Cars-pyörissä, perkele.

Espanjalaiset vaikuttavat monin tavoin suomalaisia tyytyväisemmiltä elämäänsä, iloisemmilta ja avoimemmilta. Sukupuoliroolit ovat aikuistenkin elämässä paljon vahvemmat, ainakin jos ajatellaan tiettyjä odotuksia ja ulkonäköä. Erotun joukosta varmasti suttunutturani ja meikittömän olemuksen kanssa. Esikoinen on ainoa poika kuvaamataitokerhossa ja koulussaan myös varmasti ainoa poikaoletettu, jota ei jalkapallo kiinnosta lainkaan. Espanjaan verrattuna Suomessa sukupuoliroolit ovat löysemmät, kasvatus tiedostavampaa ja esimerkiksi mainonta valovuosia edellä Espanjan aika seksistisistäkin mainoksista. Ehkä täkäläisten vahvat sukupuolinormit sopivat hyvin enemmistölle, mutta voin kuvitella että kasvaminen erilaisen sukupuoli-identiteetin kanssa näin ”perinteisessä” yhteiskunnassa voi olla raskasta. Onhan täälläkin masennusta ja mielenterveysongelmia, vaikka niistä ei keskustella yhtä paljon kuin Suomessa.

Monet lapset rakastavat vanhempiensa matkimista ja leikit seuraavatkin arkielämän esimerkkiä. Kyllä meilläkin esikoinen leikki imettävänsä vauvanukkea kun sai pikkuveljen ja joutui seuraamaan näitä tosielämän imetysmaratoneja sivusta. Mutta tuntuu, että täällä se lelujen ja leikkien ja harrastusten ja vaatteiden ja koko lapsuuden jakaminen sukupuolen mukaan on niin vahvaa, että se ei jätä lapsille aina tilaa toteuttaa itseään täysillä. Mun mielestä täällä huulipunaa ja korkokenkiä käyttävät 3-vuotiaat ovat todella suloisia, mutta samalla mietin miten vahvasti heitä ohjataan jo olemaan naisellisia, vastaamaan niihin vuosisatoja vanhoihin odotuksiin ja saavuttamaan myönteistä palautetta juuri näitä ominaisuuksia korostamalla. Samalla tavalla kuin ainakin esikoisen koulussa opettaja suhtautuu poikiin juuri sellaisella ”pojat on poikia”-asenteella, että antaa niiden nyt pelata futista niin saavat edes jonkun ammatin.

Me elämme onneksi täälläkin tällaisessa ränttäävän feministiäidin punavihreässä kuplassa, jossa pinkit lenkkarit ja valomiekat sopivat samaan kuvaan. Kannustan parhaani mukaan poikia tekemään niitä asioita, jotka heitä kiinnostavat, vaikka sitten ainoina sukupuolensa edustajina omissa ryhmissään. Ja mielenkiinnolla seuraan, millä aikataululla täällä asiat muuttuvat ns. sukupuolisensitiiviseen suuntaan – jos nyt ikinä muuttuvat.

5 kommenttia artikkeliin ”SYNTYNYT HOITAMAAN?

  1. Teemu

    Loistava kirjoitus!

    Vaikka täysin epäjohdonmukainen, ihmisen lapset ovat epäjohdonmukaisia. Luojan kiitos. Itse valmennan suomalaisittain hyvin tasokkaita 7-vuotiaita futaajia. Oma poika mukana joukossa. Hän herää aamuisin turnauksiinsa yhdessä pehmolelu-myyränsä kanssa. Jolle on edellisenä iltana vaihtanut puhtaat lakanat. Pukee peliasun ja laittaa sergioramos-tukan kuntoon. Myyrä pitää ottaa mukaan peliin, mutta jättää kylmään autoon että ”saa raitista ilmaa”. Hoivaviettiä ei sovi viedä pelikentälle, kulttuurinen koodi kieltää. En astu sen eteen, ei ole vaivan arvoista. Pelejen jälkeen sitten Myyrälle uudet vaatteet ja tiukka analyysi omasta suorituksesta. Joka on aika yhtenäinen oman näkemykseni suhteen. Epäyhteneväisyyksiin en puutu, mitättömyyksiä alfa-uroksen ja pehmolelunsa vuorovaikutussuhteen laatuun nähden.

    Jotain siinä pojassa on pahasti vialla 😉

    Tykkää

    1. Hahaa, täälläkin Myyrä on rakkaimpia leluja!
      Kiitos analyyttisesta ja hauskasta kommentista. Mulle urheilu (tai vähintäänkin joukkueurheilu) on monella tapaa mysteeri, mutta jotenkin olen aina tulkinnut myös että pelikentillä annetaan tilaa sellaisille ”feminiinisille” piirteille kuten itkemiselle tai koskettamiselle (taputtelu, halailu) mikä sitten arjessa puuttuu? Mutta tämä on tällaista keittiösosiologin analyysia jolta puuttuu kyllä kaikki omakohtainen saati tieteellinen perusta 😀 . Mielenkiintoista, onneksi Myyrä kuitenkin kuulee aina raportin pelin jälkeen!

      Tykkää

  2. Omasta (pienestä) kokemuksesta voisin sanoa, että nuo sukupuoliroolit tulevat osaltaan selkärangasta. En ole itse mikään neitityyppinen äiti vaan mulle tuntuu luonnollisemmalta potkia palloa kuin leikkiä nukeilla – kaikki prinsessajutut ovat lähinnä suuri kauhistus 🙂
    Kaksi ja puolivuotiaallani on leluinaan yhtä lailla palloja, autoja, pehmoleluja, dubloja, rakennuspalikoita, pieni leikkihella ja nukke. Nukke lojui pitkään jonkun laatikon pohjalla ja hän ajeli paljon mieluummin auton kanssa. Sitten yhtenä päivänä hän kekkasi nuken ja sen jälkeen se on ollut menoa. Nukkea ja pehmoleluja hoivataan, niitä työnnetään kärryissä ja niitä syötetään ja niille vaihdetaan vaippoja. Itse en siis ole millään tavalla ohjeistanut tällaiseen (tai mihinkään muunkaan tyyliseen) leikkiin, vaan tämä on tullut täysin hänestä itsestään. Kai mä siitä vielä silloin tällöin saan kuitenkin potkupallokaverin 😉

    Tykkää

    1. Mulla on tietysti huonosti vertailukohtia, kun on kolme poikaa – jotka hyvin selkeästi kokevat itsensä pojiksi ja myös ilmentävät monia stereotypioita. Musta on mukava, kun heillä on myös sellaisia hoivaavia leikkejä pehmolelujen kanssa, mutta kyllä se aika vahvasti on riehumista ja rosvoa ja poliisia. Enkä kiistä, etteikö jos kaikki maailman ihmiset laitettaisiin järjestykseen sen mukaan, kuinka paljon on hoivaviettiä etteikö siellä hoivaavammassa päässä olisi enemmän naisia kuin miehiä, mutta toivoisin että täällä ei lapsille niin vahvasti tuputettaisi niitä stereotypioita.

      Tykkää

  3. Meidän kolmesta lapsesta ainoa tyttö on leikkinyt pienenä ehdottomasti triosta vähiten mitään hoivaleikkejä. Pojat ovat hoitaneet nukkeja selvästi enemmän.

    Kaikkia kolmea ollaan pyritty rohkaisemaan yhtäläisesti ihan kaikenlaisiin touhuihin. Tai oikeammin sanottuna olemme aika vähän edes kommentoineet lasten touhuja, lähinnä pistäneet tarjolle kaikenlaisia leluja, rooliasuja ja leikkimahdollisuuksia – ja sitten siirtyneet tarkkailemaan, mitä lapset niillä keksivät tehdä. Mahdollisimman neutraali ja kantaaottamaton linja on tietoinen valinta.

    Tosi vähän heidän elämässään onkin sellaista, minkä näkisin johtuvan ensisijaisesti sukupuolesta. Enkä itse kahta eri sukupuolta edustavia lapsia kasvattaessani ajattele koko sukupuoliasiaa juuri koskaan.

    Tai nyt olen vähän ajatellut esikoisen osalta, koska murrosikä, menkat, rintsikat ym.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s