UUSI KIELI AIKUISENA

No niin, heti tuli klikkiotsikko: oikeasti mulla ei ole tästä oikein kokemusta, sillä oma kielitaito on karttunut lähinnä teini-iässä. Kun lähdin 15-vuotiaana vaihtariksi osasin espanjaa juuri sen klassisen kaljantilaamisen verran, mutta noin 4-5 kuukauden jälkeen se sujui jo hyvin keskustelutasolla. Kun palasin Suomeen luin lukiossa espanjaa vielä kolme kurssia (joka lähinnä oli sitä että istuin jalat pöydällä pätemässä maailmannaisen itsevarmuudella), kirjoitin siitä eximian ylppäreissä (huomauttaisin kuitenkin jääneeni vain pisteen päähän L:stä!) ja sen jälkeen olen reissannut noin puolen vuoden edestä Väli-Amerikassa treenaten kielitaitoa.

Kuitenkin nyt olen huomannut, että sinällään sujuva espanja tökkii usein. Koska en ole hirveästi opiskellut kielioppia, vääntelen verbejä miten sattuu ja veikkaisin, että puolet käyttämistäni prepositioista on ihan päin peetä. Sen lisäksi sanavarasto on ollut jossain määrin yksipuolinen, mutta se on laajentunut nyt runsaasti: koira-aiheisella sanastolla (tos de perrera = kennelyskä), kouluun liittyvillä asioilla (esimerkiksi vanhempainyhdistys; AMPA, Asociación de madres y padres), terveysaiheisilla (bronkiittihan on bronquitis!) ja sitten esimerkiksi ruokajutuilla, ainakin alan olla jo aika hyvin perille mitä eri tapakset sisältävät. Sen lisäksi olen oppinut ainakin yhden sananlaskun: jos Suomessa suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Espanjassa metallisepän kotona veitset ovat puuta. En casa de herrero, cuchillo de palo.

Olen tietenkin saanut läheltä seurata myös miten täydet ummikot oppivat espanjaa. Mun on tietenkin helppo huudella, mutta mun mielestä espanja on sinällään hyvin helppo kieli. Onhan sen äännejärjestelmä monella tapaa samankaltainen suomen kanssa ja sen lisäksi vieraat äänteet melko yksinkertaisia. Totta kai siinä on omat ihmeellisyytensä, mutta jos nyt vaikka verrataan mandariinikiinaan tai edes ranskaan niin espanja on kyllä yksinkertaisempi. Mutta ei se silti helppoa ole: Käytännön miehellä on käytössään oppimateriaalina lähinnä Youtuben opetusvideot, missä kolumbialaiset tytöt opettavat teema kerrallaan sanastoa tai lausumista, sekä Duolingo. Näiden ansiosta ymmärrys on kasvanut, mutta toisaalta mielestäni yksi uuden kielen kriittisimmistä asioista on sen puhuminen. Varsinkin suomalaisilla kyse on myös itsetunnosta, sillä vierasta kieltä ei haluta käyttää mikäli ei olla täysin varmoja ääntämisestä ja taivutuksesta. Ja se on ihan turhaa! Tärkeintä olisi, että ymmärretään. Siihen missä kielitaito loppuu, huitominen alkaa.

Näin jälkikäteen voisin väittää, että se viisitoista oli aika täydellinen ikä uuden kielen opetteluun. Olin jo opiskellut englantia, saksaa ja ruotsia joten sellaiset perusvalmiudet uuden kielen oppimiseen olivat olemassa ja osasin lukea – lasten kielenoppimisprosessia seuratessa huomaa, miten oleellisessa osassa lukutaito on. He nimittäin toistavat hienosti ja oppivat kyllä hokemalla, mutta turhautuvat myös kun eivät voi yhdistää sanoja jne. Ja 15-vuotiaana sitä oli muutenkin vastaanottavainen, nyt aivotoiminta on sillä tasolla että useinkin jankutetut sanat meinaavat unohtua. Esimerkiksi kynäostoksilla alkaa aina itkettää, kun en muista etsittiinkö me lapiceraa, bolígrafoa, lápiz’ta, plumaa, estiloa… Mahdotonta! Myös kaikki pohjalla oleva kielitaito on vain eduksi uutta kieltä opetellessa, sillä esimerkiksi ranskaa opiskellut äitini pystyy jo pelkästään päättelemällä pääsemään pitkälle, samoin kuin itse pystyn lukemaan espanjan pohjalta yksinkertaisia kirjoituksia italiaksi, ranskaksi ja portugaliksi.

Ihan helpolta se ei näytä, kokonaan uuden kielen omaksuminen aikuisena. Eniten ehkä tahtoisin rohkaista yrittämään: vaikka itse sanon välillä graciosa (=hauska) kun pitäisi sanoa agradecida (=kiitollinen), lausun päin honkia ja puhun menneistä tapahtumista futuurissa, kukaan ei ole koskaan nauranut. Saati korjannut lausuntaa jollen ole erikseen pyytänyt. Päin vastoin, on tultu vastaan, etsitty sanoja kanssani, jaksettu selittää seikkaperäisesti sanoja. Ihmiset arvostavat paljon sitä, että yrität toimia heidän äidinkielellään. Mitä etelämpänä ollaan, sitä enemmän on apua elekielestä. Itselläkin olisi nyt intoa oppia taas uusi kieli, arabia kiehtoisi kauheasti mutta huomaan, että kynnys on nyt korkeampana. Kun en ruuhkavuosissa ja univeloissa meinaa muistaa edes omien lasten nimiä niin uusien aakkosten tai kuvakirjoituksen opettelu kuulostaa lähinnä itsensä kiusaamiselta. Ja onhan tässä espanjassakin vielä työsarkaa. Mutta ah, miten ihanaa onkaan kommunikoida toisella kielellä. Kun pojilla on välillä vaikeaa ja heitä ei huvita yhtään koko kielipelleily, niin lohduttaudun sillä miten paljon hyötyä ja iloa tästä taidosta joskus on – ainakin itselle kielitaito on ollut ihan älytön rikkaus ja sellainen asia, mihin kannattaa satsata aikuisenakin.