Blogeissa on tässä vaiheessa vuodenkiertoa ollut tapana summata mennyttä vuotta ja asettaa odotuksia uudelle. Sopisi tännekin, mutta en tiedä kuinka paljon tahdon kaivella tuota kaksituhattaseitsemäätoista. Se nimittäin tuntui loppujen lopuksi oikein onnelliselta vuodelta, vaikka kevät ja alkukesä oli oikea katharsis, kun piti hyvästellä ihmisiä, luopua lähes kahdeksan vuoden kodista, jättää yhdenlainen elämä taakse ja hypätä uuteen. Eikä syksykään tuntunut niin helpolta, vaan kiireiseltä, stressaavalta ja oma riittämättömyys sai aivan uudet mittasuhteet lasten ikävöidessä entiseen – tästäkin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta kaikesta ei vaan voi. On ollut yksinäistä ja sopeutumisvaikeuksiakin, mutta loppua – vuoden loppua siis, sentään – kohden on kovasti kirkastunut. Joten siitäkin huolimatta, että oikeastaan syyskuusta aina tähän päivään olen ollut kestoflunssassa ja nyt koko perhe on todella ankaran virus- ja bakteeritulehduskierteen kourissa niin päällimmäinen tunne on ollut silti onnellisuus.

There are years that ask questions and years that answer.

Zora Neale Hurston

Viime vuosi tuntui lopulta vastausten vuodelta. Ei siltä, että olisin löytänyt oman paikkani maailmassa vaan oikeastaan vasta lähtenyt sitä etsimään. Ja se ei tuntunut enää niin epämääräisen ahdistavalta kuin vielä syksyllä vaan hyvältä, vapauttavalta ja jotenkin armolliselta. Moni asia on asettunut mittasuhteisiinsa, ja olen alkanut järjestellä asioita sellaisiksi että ei tarvitse valittaa tai kiukutella muille. Mulla kesti varmaan kolmekymppiseksi että opin ottamaan vastuuta omista tunnetiloista ja elämästäkin: joskus se oivallus iski, kun raivosin nälkäisenä muulle maailmalle miksei kukaan ole tehnyt mulle ruokaa. Jossain vaiheessa huomasin, että saattaa olla ihan oma tehtäväni pitää huoli verensokeristani. Sittemmin tämä ajattelu on laajentunut muuhunkin elämään. Jos olen tyytymätön elämääni, voin toki vähän purnata, mutta se ei muutu kuin itse tekemällä asialle jotain. Yksinkertaista, mutta unohtuu välillä.

Vaikka siis vuosi on vaihtunut lähinnä sairaanhoitajaa leikkien ja annostellen kolmelle kaverille vuoren perään antibiootteja, parasetamolia ja ibuprofeiinia, siivoten räkää ja kaikkea muuta lapsiperhearkeen kuuluvaa eritettä, on mieliala valoisa ja innokas. Tästä(kin) vuodesta tulee taatusti seikkailu! Sain muuten yhden kaverinkin. Olen siitä melkein lapsellisen iloinen, vaikka samalla tunnen hieman koomista kateutta kuinka samoihin aikoihin Havaijille muuttanut Anu on ehtinyt löytää oman yhteisön. Mutta kaikki ajallaan.

Eilen, vuoden ensimmäisenä päivänä, kyllästyneinä valitukseen ja puolikuntoisten pienten jatkuvaan riitelyyn pakkasimme lapset autoon ja ajelimme pitkin rannikkoa. Lapset nukkuivat, me mietimme seuraavaa askelta. Oli poikkeuksellisen kirkasta, en muista, että koskaan yli kahden vuoden aikana olisin nähnyt yhtä pitkälle Afrikan rannikkoa itään päin. Vuoret näkyivät kauas sisämaahan asti vastakkaisella mantereella. Jos takapenkillä ei olisi valitettu vääränmakuisesta mehusta ja haluttu nopeasti kotiin katsomaan telkkaria, olisi se tuntunut suorastaan täydelliseltä. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hyvä aloittaa tämä vuosi, jolta en oikeastaan toivo juuri muuta kuin terveyttä. Kaiken muun järjestän itse.