Tunti sen jälkeen, kun olin julkisesti avautunut jatkuvasta ulkopuolisuuden tunteestani, pirisi puhelin. Whatsappiin oli ilmestynyt esikoiselle (jonka suht kansainvälinen nimi oli kirjoitettu todella liikuttavalla tavalla väärin) kutsu luokkakaverin syntymäpäiväjuhliin! Mikä ilonaihe 7-vuotiaalle, mikä helpotus äidilleen, jolla on kaikenlaisia kauhuskenaarioita mielessä koskien lapsen sopeutumista ryhmään, joka on ollut pääosin yhdessä jo 3-vuotiaasta asti. Pikainen kiitos kutsusta sankarittaren äidille: Juhlat olisivat jo ylihuomenna, joten ihan kauheasti ei jäänyt aikaa valmistautua henkisesti ekoihin espanjalaisiin kaverisynttäreihin. Ei nyt fyysisestikään: lahja haettiin vartti ennen juhlia ja juuri kaupasta ostetut juhlavaatteet vaihdettiin juhlapaikan parkkipaikalla.

Lasten pöydän tarjontaa

Herkkuja herkkuja

Ensimmäiseksi piti selvittää juhlien pitopaikka. Kutsussa luki ytimmeekkästi ”La Tribus”, joka ei sanonut mulle yhtään mitään – vähän sama kuin joku ulkopaikkakuntalainen saisi Helsingissä kutsun Leikkiluolaan. Googlettamalla selvisi, että kyseessä on sisäleikkipuisto (jonka olemassaolosta en edes tiennyt) noin 15 minuutin ajomatkan päässä kotoamme. Sitten alkoi lahjapohdinta. Kyselin neuvoja opettajia myöten, ja sain ympäripyöreitä vastauksia peleistä ja vaatteista, ja neuvon laittaa mahdollisesti kuitti mukaan jos tuote pitäisi vaihtaa. Me päädyimme ostamaan juhlien teemaan sopivia kyniä ja vihkon. Päivänsankari sai tosi paljon vaatteita, esimerkiksi nahkaisen minihameen, lahjaksi ja meidän noin 15 euron arvoinen lahja tuntui vähän vaatimattomalta, kun monet toivat ihan valtavia paketteja. Ei kuitenkaan juuri lainkaan leluja.

Olin etukäteen kysynyt, onko aikuisilla tapana jäädä juhliin mukaan (”valvomaan”) ja sain hyvin kryptisen ”jotkut jää, toiset ei”-vastauksen. Suurin osa vanhemmista tosiaankin jäi, mitä nyt monet viihtyivät tupakalla suurimman osan ajasta. Olin itse taktikoinut ja ottanut läppärin mukaan, jotta voisin tehdä kouluhommia. Se kuitenkin torppattiin nopeasti, kun O:n luokkakaverien äidit tulivat hakemaan mut ”aikuisten pöytään” (johon oli siis järjestetty aikuisille naposteltavaa). Keskustelut käsittelivät mm. kauneusleikkauksia ja laihdutusta, enkä ymmärtänyt aksenttimuurin takia puoliakaan. Mitään kursailua ei harjoiteltu, muut vanhemmat tilailivat juomaa ilmeisesti juhlien järjestäjän piikkiin ja juoruilivat omiaan, esimerkiksi mitään apua ei erikseen käyty tarjoamassa ja paikan päällä hääräsi lähinnä väsyneen näköinen isoäiti.

Myös muut vieraat toivat kakkua ja leivoksia tarjolle, eikä sisäleikkipuisto selvästi ollut kovin tarkka siitä mitä syötiin ja missä syötiin. Sellaista suomalaista ”ite tein”-kulttuuria ei näkynyt vaan kaikki ruoanlaitto oli ulkoistettu. Itsekin kuulun siihen koulukuntaan, jolla ei riitä aika, energia tai taidot yksisarviskakkuihin jne. Puisto itsessään oli huomattavasti pienempi kuin suomalaiset, ja siellä oli varattu tilaa useammalle juhlaseurueelle. Ja nyt keskiviikkoiltanakin paikan päällä oli ainakin neljä syntymäpäiväporukkaa juhlimassa.

Tavanomaisen riehumisen lisäksi ohjelmanumerossa oli sisäleikkipuiston henkilökunnan ohjaamaa aartenetsintää ja lastenhuudatusta, sen lisäksi Minni Hiiri kävi tanssittamassa lapsia. Aikuisetkin pakotettiin välillä tanssilattialle lastensa kanssa. Esikoinen oli varsin järkyttynyt tanssimisen määrästä, mun jäykkä suomalaislapseni. Metelin määrä on vakio, ja lapset olivat juhlien jälkeen hysteerisiä ja hikisiä kuten kuuluukin. Kakku leikattiin viime metreillä eikä lahjapusseja jaeltu. Lapset saivat pitkälti rällästää keskenään kun aikuiset sosialisoivat – eli monella tapaa sama meininki kuin niissä suomalaisissakin synttäreissä.