Kun julkaisin ensimmäisen kuvan Brighton Pieristä Instagramissa, kävi äkkiä ilmi että olin jäänyt kokonaan vaille erästä oleellista sukupolvikokemusta meille vähän ennen kovinta globalisaatiota kasvaneille nuorille: kielikurssia Brightonissa! 1990-luvun kielikursseja muisteltiin haikeudella ja ymmärränhän sen: jos tämä alle tunnin junamatkan päässä Lontoosta sijaitseva viehättävä, juuri sopivan kokoinen rantakaupunki Englannissa tekee vaikutuksen matkoilla kuluneeseen kolmekymppiseen, mahtaa se olla ihana juuri maailmalle karanneille teineille! No, koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua Brightoniin!

Minä tosiaan lensin viime kuun lopussa, ikään kuin synttärienikin kunniaksi, Englantiin. Matka oli sellainen puoli-ex tempore: Brightonissa asuvalla ystävällä oli yliopiston lopputyön tiimoilta taidenäyttely kaupungissa, meillä on lentokentälle matkaa kotoa noin 300 metriä (matka kotiovelta lentokoneen lähtöportille, passin- ja turvatarkastukset mukaan lukien: 19 minuuttia!), suorat lennot Gatwickiin irtosivat alle 80 eurolla, ja olin vaan valmis matkustamaan ekaa kertaa kymmeneen vuoteen yksin.  Ja mikä täydellinen loma mulla olikaan! Tai oikeastaan osa lomasta meni kaikenlaisten rästitöiden parissa, mutta matka täytti kaikki odotukset ja sydämen hyvällä fiiliksellä. Ystävätär ja tämän avomies, jonka tapasin ensimmäistä kertaa, olivat loistava isäntäpari ja Brighton loistava matkakohde.

Tämä noin 155 000 asukkaan kaupunki Englannin etelärannikkolla oli, kuten jo aiemmin hehkutin, jotenkin just sopivan kokoinen: tarpeeksi kompakti että kaikkialle pääsi jalan (vaikka tietenkin kuljettiin myös klassisilla kaksikerrosbusseilla), sopivan suuri että sai shoppailtua (siitä tulee ihan oma postauksensa…), tarpeeksi, mutta ei liikaa nähtävyyksiä ja kulttuuria… ja sitten mikä valikoima ruokapaikkoja! Voisin viettää viikon Brightonissa pelkästään syöden! Niin paljon erilaisia leipomoita, kahviloita, pieniä ravintoloita, pizzerioita… Kävin vaa’alla reissun ensimmäisenä ja viimeisenä päivänä ja onnistuin keräämään massaa lomalla kaksi kiloa. Ihan hyvä saavutus neljässä päivässä!

Noudatin ravintolavalinnoissa pitkälti emännän suosituksia, onhan hän asunut kaksi vuotta Brightonissa ja niin sanotusti tuntee mestat. Kävin nauttimassa yksin lauantai-illan aterian libanonilaisessa Al Rouche-ravintolassa. Alle kahdella kympillä söin itseni älyttömään ähkyyn lempiruokaani, erityismaininta pinnalta rapeille ja sisältä mehukkaille falafel-pullille. Paikan sisustus muistuttaa kyllä kiinalaisravintoloista Keravalla, mutta jos ei anna ulkonäön hämätä niin sympaattinen palvelu ja kohtuuhintainen ruoka hurmaavat. Söimme lounasta myös kaverini kantakuppilassa, Billie’sissä, jonka avokadoleipä vilahti jo aiemmassa postauksessa. Erityisen suosittu paikallisten keskuudessa, ei ehkä oma suosikkini mutta siis siitäkin huolimatta oikein hyvä (siis oikeasti kannattaa käydä!). Söimme sunnuntai-illan viimeisen ehtoollisen Very Italian Pizza (eli V.I.P.) nimisessä paikassa, joka kornista nimestään huolimatta oli jotain tajunnanräjäyttävää. Taivaallista napolilaista pizzaa kiviuunista. Hyvää juomaa – jälkkärit ovat paikan heikko lenkki, mutta ei niille oikeasti ole tilaakaan sen pizzan jälkeen. Sitä ennen olin syönyt fish & chips-annoksen yhdessä Brightonin rantakadun monista kalapaikoista, Melrosessa, joka jäi kelvollisen, joskin varsin yllätyksettömän annoksen sijaan mieleen todella omituisesta, itäeurooppalaisesta palvelusta ja kalliista cokiksesta. Sijainti ja viehättävä ranskalaistyylinen sisustus, sekä ilmainen wi-fi, antoivat paljon anteeksi! Ja viimeisempänä, muttei vähäisempänä oli hampurilaispaikka Coggings & Co, johon piipahdimme pikalounaalle matkalla juna-asemalla. Emme olleet suunnitelleet syövämme siellä, mutta ovesta kadulle tulvahtanut täydellisen pihvin (kyllä, se kutsui jopa kasvissyöjää!) tuoksu kutsui sisälle. Ja hyvää oli se kasvishampurilainenkin. Ja niin monen ravintolan ja pubin kutsuun jäi vastaamatta!

Ravintoloiden ja kauppojen lisäksi tuli luuhattua rannalla; sekä tunnin bussimatkan päässä sijaitsevalla Seven Sisters-luonnonpuiston alueella että ihan Brightonin omalla rannalla, joka syksyn harmaudessaankin oli kiva paikka kuluttaa aikaa. Kunhan tasaisin väliajoin toistuneet sadekuurot eivät haitanneet. Jos en olisi niin pahasti korkeanpaikankammoinen, olisin varmasti katsonut Brightonia myös yläilmoista käsin i360-näköalatornista käsin, joka sijaitsee aivan rannassa. Ehkä ensi kerralla? Seuraavalle kerralle jäi vaikka mitä muutakin tehtävää ja nähtävää: kaunis Royal Pavilion, jonka puutarhassa ehdin kyllä pyöriä nauttimassa kukkien värien ja tylsän harmaan taivaan välisestä kontrastista, sen lisäksi muutama museo kuten esimerkiksi Brighton Museum and Art Gallery, ja esimerkiksi The Lanes-kadut kauppoineen ja kahviloineen.

Luultavasti kaikista suosituin kohde turisteille on Brighton Pier, tuo uusi palaneen tilalle rakennettu kompleksi, jonka ääni- ja valomaailmasta tuli mieleen täkäläiset feriat. Vaikka sinällään ymmärrän tuon pelihallin ja tivolin ja herkkukojujen kombon viehätyksen, mua lähinnä ahdisti tuollaisessa ilmapiirissä. Kävinkin ottamassa pakolliset ennustukset (olenhan vanha Big-elokuvan fani) Zoltar-koneelta ja katsomassa paikan, mutta en lopulta jäänyt edes churroille – joita paikan päällä mainostettiin jonain kevyenä terveysruokana. No, kaikki on kai suhteellista…

Matka oli siis mainio irtiotto kotoa. Toki kävi vähän niin kuin pelkäsin: monessa paikassa sydämestä pisti, kun mietin miten innoissaan pojat olisivat olleet – juuri Pieristä, tai Seven Sistersistä, tai Brightonin suuresta SeaLifestä. Kotimatka oli vaiherikas, koska päivää ennen paluutani oli yksi kolmesta Gatwickiltä Gibraltarille lentävistä lentoyhtiöistä mennyt konkurssiin ja minun Easyjet-lennolleni oli myyty viimeisiä paikkoja vaatimattomaan tuhannen punnan hintaan. Lento oli muista syistä pari tuntia myöhässä ja Gibraltarille – jonka kiitorata on 1,8 km pitkä ja alkaa ja päättyy mereen – oli ristituulten takia niin vaikea laskeutua että jouduttiin ensimmäisellä yrityksellä nostamaan nokka viime metreillä takaisin ylös ja kiertelemään Marokon päällä. No, lopulta laskeuduttiin Iso-Britannian yhdeltä alueelta toiselle, rentoutuneena, onnellisena ja muistikortti täynnä kuvia.