GRACIASTA VAAN KAIKKIALLE

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

*Puuh puuh* – nyt on puhallettu pölyt blogin päältä. Pikkasen ollut kiire. Mutta hyvää kuuluu, moi vaan kaikki kolme lukijaa! Meillä kävi ensimmäinen vieras Suomesta. Pikkasen olen kateellinen lentoemäntien henkilökuntaeduille, mutta kiitollinen siitä, että niiden ansiosta saatiin yksi luottonainen kylään ja mukana esimerkiksi Kuukausiliite. Vielä kun ehtisi lukea sen. Ystävän visiitti oli omistettu lähinnä syömiselle, kiersimme La Línean ravintoloita läpi ja kokeilimme vuohenjuustoa monessa muodossa. Oli hauskaa kuulla ”ulkopuolisen” fiiliksiä siitä, miltä meidän aika rähjäinen kotikaupunkimme näyttää. Onneksi ollaan kierretty jo kiitettävä määrä kehitysmaita eikä La Línea ehkä sitten järkyttänyt ketään kovin pahasti.

Koska piti vähän esitellä kulmia kaverille, menimme tietenkin lempipaikkaani Gibraltarin vuorelle. Olinkin unohtanut, miten mahtava paikka se on, kun kesällä ei ole jaksanut nousta ylämäkeä. Nyt kun ilmat ovat jo viilenneet niin paljon, että kotona pitää pitää villasukkia eikä enää voi nukkua parvekkeen ovi auki heinäsirkkojen siritystä kuunnellen, voisi taas alkaa kiivetä ylös asti. Eihän se reilu 400 metriä ole edes kovin paha, mutta nyt itse asiassa jo sunnuntainen alamäkikin otti koville. Mäki on suhteellisen jyrkkä ja rattaiden kanssa sai tasapainoilla aika paljon, ja se on tuntunut pohkeissa useamman päivän ajan.

P9175099.jpg

Vuorella parasta oli tietenkin ne apinat, jotka hyppäsivät myös vieraamme tukkaan roikkumaan. Se järkytti ehkä enemmän kuin kaikki muu yhteensä tällä matkalla. Mä keskityin kuvaamaan ja fiilistelemään noita magotteja. Niin inhimillisiä ja hassuja, kuitenkin ihan selkeästi villieläimiä. Tarjosivat show’n varastamalla erään turistin repusta tabletin ja uhkailemalla heittää sen alas vuorenrinnettä aina kun epätoivoiset turret menivät liian lähelle. Mahtavia otuksia.

Hiljaisempi päivitystahti selittyy varmasti myös sillä, että mulla ja Espanjalla menee nyt ihan hyvin. Jo valmiiksi 1,5 kuukautta myöhässä oleva auto on vielä vähän lisää myöhässä mutta minkäs teet. Posti on tuonut Suomesta lastenkirjoja, Aku Ankan ja purkkaa. Ensi viikolla pääsen ensimmäistä kertaa melkein kymmeneen vuoteen matkalle yksin, ystävän luo Brightoniin. Miten ihmeelliseltä tuntuu lentää ilman lapsia! Istua hiljaa yksin kolme tuntia. Ensi viikolla täytän 32 ja sekin tuntuu vain kivalta. Olla saanut elää juuri sellaista kivaa elämää kuin on toivonut, tehdä asioita jotka kiinnostavat, nähdä paikkoja, olla terve, ja lisää varmaan on tulossa.

Olen kiitollinen myös siitä, että tänään on perjantai. Viikonloppuna on ohjelmassa lähinnä läksyjen tekemistä – niitä tosiaan tulee Espanjassa aika paljon!– ja keskimmäisen rugbyharjoitukset sekä ehkä tuttavien tapaamista brittiarmeijan maauimalassa, joka on viimeisiä päiviä auki. Syksyn merkit näkyvät paitsi villasukissa niin putoilevissa lehdissä, hiljentyneissä öissä, mansikoiden ilmestymisessä kauppoihin ja turistibussien määrän vähenemisestä. Hieman kauhulla odotan, kun ensi viikolla perheemme lounaista vastannut jäätelöbaari sulkeutuu ensi keväälle asti – mitä me sitten syödään päivisin matkalla rannalle!? Toisaalta rannallakin alkaa olla jo aika kylmä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei meille oikeastaan mitään muuta. Lisää vieraita on toivottavasti luvassa syksyllä, ja ensi viikon Englanninreissun lisäksi voin odottaa myös matkaa Madridiin. Joulua edeltävälle minilomalle suunnitellaan matkaa Sierra Nevadan vuoristoon ja itse haaveilen viikosta Barcelonassa. Vielä emme ole tehneet matkasuunnitelmia Suomeen, ja sekin tuntuu hassulta: että yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin kodilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

KOULUN ALOITUS ESPANJASSA

P9115021.jpg

Penaalien ja reppujen osto, uudet kynät ja vihot kuuluvat asiaan Suomessakin. Espanjassa ne olivat kuitenkin pakollinen osio kouluun valmistautumisesta. Koulun ilmoitustaululle ilmestyi syksyn alussa lista hankittavista tavaroista; mahdollisista vaatteista, eskarilaisen kirjoista (tokaluokkalainen saa ilmaiseksi omat koulusta) ja sitten pitkä, yksityiskohtainen lista kaikista tarvikkeista, mitä vuoden aikana tarvitaan. Siihen oli millin tarkkuudella eritelty erilaiset pahviarkit, muovailuvahat, monta pakkausta erilaisia värikyniä, muovitaskuja, kansioita, pyyhekumeja. Lopuksi vielä yksi iso pakkaus paperia, joita viime maanantaina aikuiset kantoivat muovipusseissa kouluille.

Jälleen kerran kiitos vaihtarivuodelle, tiesin tasan miten me tämä homma hoidetaan. Oman kielitaidon aukot näkyvät juuri tällaisissa tilanteissa, kun tuijotan listaa jossa on epämääräisiä nimiä erilaisille kynille ja papereille enkä tosiaan tiedä, miten valita juuri ne oikeat tavarat. Onneksi meillä on kaupungissa sellaisia tiskiltä palvelevia paperikauppoja, joiden kulta-aikaa koulujen alut juuri ovat, sillä tein kuten teimme Karibialla 17 vuotta sitten: marssimme listan kanssa kauppaan, annoimme listan myyjälle ja odotimme, että tiskille ilmestyi kasa koulutarvikkeita maksettavaksi. Pöytään tuotiin kaikki terottimista muovikansioihin ja meidän tehtäväksemme jäi vain höylätä korttia.

Sama taktiikka toimi myös koulupukuja myyvässä liikkeessä – niille tosiaan on täällä ihan oma kauppansa, joka on itsessään melkoinen aikamatka 80-luvulle vaatemerkkeineen. Näin teimme myös Dominikaanisessa tasavallassa: menimme kauppaan ja toivoimme, että siellä tiedettäisiin mitä tarvitsemme. Nytkin se toimi. Kerroin lasten luokat ja koulun ja takahuoneesta tuotiin juuri oikeat vaatteet molemmille‚ olkootkin että ensin tuotiin espanjalaisten standardimitoituksen mukaiset joita sitten vaihdettiin pari vuotta vanhempien kokoihin. Kolmevuotisen eskarin viimeisen luokan aloittaneella 5-vuotiaalla on siis pakollinen kouluasu, mutta 7-vuotiaalla pakollista vain urheilutuntien vaatteet. Hän on itse kuitenkin tykästynyt koulun tunnusväreissä ja logoilla varustettuihin shortseihin ja t-paitaan, joten on pitänyt niitä muutenkin paljon koulussa.

Perässä vedettävien reppujen lisäksi hankittavaksi jäi vielä eväsrasiat ja juomapullot, jotka ovat tuottaneet hieman haastetta sillä en halua lasten käyttävän halvimpia kiinakaupan muovipulloja, jotka on varmasti 100 % syöpävaraallisista yhdisteistä valmistettuja. Eväiden kanssa kikkailu on toistaiseksi tuntunut hauskalta: koulun ohjeistus on terveellistä ja siistiä syötävää, joten olen pakannut voileipiä, leipätikkuja, kasviksia, ja tietenkin keksejä. Eväitä selvästi vertaillaan paljon ja saan usein yksityiskohtaisia raportteja siitä, mitä koulukaverit ovat syöneet.

Viikossa olemme siis jo oppineet joitain espanjalaisen koulumaailman rituaaleja, kuten lasten hyvästely aamulla portille, josta pienet juoksevat jonoihinsa. Ja hakeminen luokan ovelta, opettajan hymyilemä ”muy bien” ja peukku. Ja jumalaton määrä papereita joita pitää täyttää! Ette ehkä suomalaiset vanhemmat tätä usko, mutta olisipa Wilma! Itse koulun aloitukseen meni kahden lapsen osalta rahaa noin 220 euroa – varmasti vähän repuissa olisi voinut säästellä – joten aivan ilmaista hupia se ei ollut (eikä tietenkään kovin kallista, meille, mutta ilmeisesti n.150 euroa erilaisia maksuja per lapsi tuottaa monille paikallisille haasteita). Koulussa kuitenkin ovat, ja huomenna on luvassa ensimmäinen vanhempainilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

VAIHTELEVASTI

Olen oikeastaan todella kiitollinen, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun muutan ulkomaille. Tietenkin kaikki on nyt aivan erilaista kuin 15-vuotiaana vaihtarina, mutta on monella tapaa helpompaa paitsi eläytyä ummikkoina espanjankieliseen ympäristöön joutuneiden lasten uupumukseen tämän loputtoman kielikylvyn keskellä ja tukea heitä muutenkin kun itse on käynyt saman läpi jo kerran aiemmin. Puhumattakaan siitä, että osasin varautua myös omiin tunnemyrskyihini; siihen, että saman päivän – tai jopa saman puolituntisen – aikana voi käydä läpi koko tunneskaalan järkyttävän ihanasta vapaudentunteesta syvään inhoon uutta kotimaata kohtaan. Täysin skitsofreenista menoa, ja jollen olisi jo kerran ajanut tällä vuoristoradalla epäilisin omaa mielenterveyttäni tai hormonitoimintaani.

Kuluneet kolme viikkoa ovat olleet juuri sellaiset, että olen vuoron perään ollut pakkaamassa laukkuja – koska kun on 19 muuttolaatikon voimin tullut niin parilla matkalaukullahan sitä voi lähteä – ja sitten toisena hetkenä suunnilleen suudellut maata jalkojeni alla. Olen ikävöinyt kaikkea mahdollista Suomesta, ja ehkä juuri eniten niitä asioita joita ajattelin etten ikävöisi: maaliskuussa bussipysäkillä palelemista, ruokaostoksia vanhassa tutussa lähikaupassa, kuntosalia, jonka kanta-asiakas ehdin olla monta vuotta. Olen kaivannut sellaista tuttuutta, joka on liittynyt myös ärsyttäviin asioihin. Varmuutta siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi ja sellaista rutiinia, joka liittyy kaikkeen kanssakäymiseen Suomessa. Täällä joudun koko ajan olemaan hieman valppaampi, jo pelkästään siksi että kielitaidosta huolimatta andalusialainen aksentti on välillä hieman haastava puheenparsi.

Se pahin, öisinkin valvottanut ikävä on kuitenkin ikävöity. Jollain tasolla ero entisestä elämästä on nyt prosessoitu ja olen tavallaan päästänyt irti siitä arjesta, mitä elimme Suomessa. Nimittäin pelkään, että vaikka palaisimmekin takaisin se ei olisi samanlaista. Täällä meidän tämänhetkisessä asuinpaikassamme ärsyttää liian moni asia, jotta voisin kuvitella että asettuisimme tänne kovin pitkäksi aikaa. Tiedän tietenkin senkin, että ärsyyntyminen osa sitä sopeutumisprosessia, mutta huomaan koko ajan kaipaavani jonnekin vielä kauemmas. Vuoron perään haaveilen paluusta Suomeen ja täydellisestä asettumisesta Itä-Helsinkiin ja toisena hetkenä mietin, kuinka kauas voisimmekaan matkustaa. Alan hieman epäillä, että kun olen kerran lähtenyt liikkeelle, en ehkä osaakaan enää pysähtyä. Tai sitten tämäkin on vain ohimenevä vaihe, kuka tietää, sillä vaiheilua näihin viikkoihin on mahtunut.

Kaipaan Suomen kirpeää syksyä ja limaisia lehtiä jalkojen alla. Toisaalta rakastan aamupäiviä, kun voin maata sängyllä parvekkeen ovi auki ja erilaiset tuoksut (naapurin puhdas pyykki, lounasruoat, omituinen luultavasti niinkin romanttiseen asiaan kuin roskienpolttoon liittyvä palaneen haju johon tykästyin juuri Karibialla asuessani) tulvivat sisään. En tahtoisi enää ollenkaan että lapset menevät kouluun, joissa ekaluokkalaiset sekoilevat Whatsapp-ryhmissä ja iltapäiväkerhossa kiusataan. Toisaalta en kestä enää yhtään kertaa että taksikuski huijaa rahaa, kaupan kassa päättää lähteä kesken ostostapahtuman juttelemaan ystävänsä kanssa tai aikuiset vain nauravat kun lapsensa sikailevat. Toisaalta nyt on ollut hyvä hetki pysähtyä ja antaa tunteiden tulla ja mennä, koska en voi juuri nyt lähteä yhtään mihinkään. Nauttia tästä vuoristoradasta ja yrittää välillä katsoa myös maisemia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

ONNEKSI LOMATKIN LOPPUVAT

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä näitä huolettomia rantapäiviä tulee vielä ikävä mutta… ei ihan heti. Kyllä on näin loppua kohden erityisesti alkanut tuntua tämä 3,5 kuukauden pakollinen kesäloma aika pitkältä. Jos olen joskus vähän kadehtinut perheitä, jotka purjehtivat vuosia maailman merillä niin nyt tiedän, että meistä ei olisi siihen. Ei sillä, että osaisimme purjehtia tai meillä olisi moiseen irtiottoon varaa, mutta emme vain kestäisi keskenämme yhtään pidempää merietappia. Nyt olemme nauttineet toistemme seurasta aivan tarpeeksi ja isot pojat ovat, kaikesta jännityksestä huolimatta, enemmän kuin valmiita aloittamaan koulunsa tänään. Ja minä… minä ikävöin heitä viiden tunnin ajan luultavasti paljon vähemmän kuin ajattelin.

Olen aina viihtynyt lasteni kanssa – tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä aina ole. Mutta tämä espanjalaisten syyskuun puoliväliin asti venytetyn kouluunpaluun odottelu on ollut hetkittäin melkoista vesikidutusta. Meille piti tulla auto jo elokuussa, mutta koska kaikki tapahtuu mañana niin ei meillä autoa ole vieläkään. Ensi viikolla kuulemma. La Línean julkinen liikenne ei mitenkään huimaa päätä ja toisaalta turistimassat ovat tukkineet tien Gibraltarille. Eikä sielläkään niin älyttömän paljon tekemistä ole. Joten uskokaa tai älkää, kun on yli kaksi kuukautta kehittänyt kolmelle lapselle aktiviteetteja muutaman leikkipuiston ja yhden, olkootkin että aika pitkän, hiekkarannan pohjalta niin olen tosi toiveikas että kaikki tarinat siitä, kuinka koulunaloitus imee lapsesta mehut pitää paikkansa.

Koulussa tietenkin parasta on se, että pojat saavat vihdoinkin oman ikäistä seuraa, joutuvat väkisinkin opettelemaan espanjaa (vaikka heillä on vakaa suunnitelma opettaa koko muu koulu puhumaan suomea), itsenäistyvät viiden tunnin ajaksi elämään omaa elämäänsä. Pikkuveli ei vaikuta siltä, että esikoulun ekan ikäluokan väliin jääminen harmittaisi, hän on rajallisella sanavarastolla ilmaissut olevansa oikein tyytyväinen siihen, että saa leikkiä rauhassa pikkuautoilla päivisin. Toivon, että tähän päättyy se jatkuva nahina siitä yhdestä legoukosta ja liiallinen ruudun tuijotus ja ne ”ei oo mitään tekemistä” mutinat kolmiäänisenä. Huomaatteko, edes kaikki kouluun liittyvä angsti ei vedä vertoja sille miten paljon voi perheenkeskeinen laatuaika alkaa ahdistaa kun sitä on liikaa?

En oikein ole perillä siitä, millaista meidän arki koululaisten kanssa sitten lopulta on, mutta maltan oikein hyvin odottaa joululomaa, joka lienee seuraava pidempi aika yhdessäololle. Olen oikein hullutellut ja varasin lennot Lontooseen, josta reissaan ystävän luo Brightoniin pitkäksi viikonlopuksi tämän kuun lopussa,  ja Madridkin kutsuu lokakuussa (koska en ole vieläkään treenannut siellä olevalle puolimaratonille voi olla, etten palaa blogin pariin enää marraskuussa). Vasta kun sellainen omituinen helpotuksen aalto alkaa vyöryä yli – vaikka siinä mukana on jännitystä, huolta ja ripaus pelkoakin lasten puolesta – niin ymmärrän miten helppoa viimeinen puoli vuotta Suomessa oli, kun esikoinen huiteli kaveriensa kanssa pitkin puistoja ja aina välillä oli veljensä kanssa kaksin kotipihalla. Nyt kun napanuora on taas kiristynyt erilaisen kulttuurin takia, on ihanaa että joku vapauttaa mut vanhemmuuden vastuusta viideksi tunniksi. Tai no, ainakin kaksi kolmasosaa kevenee.