Vesiliukumäki

espanjalaisittain

Pläts

Kun ei koneelle ehdi istumaan joka päivä, jäävät monet postausideatkin vähän raakileiksi. Nytkin ne tulee koottua tällaiseen vähän tylsään koosteeseen – paljon sellaista, mitä tekisi mieli pyöritellä enemmän, mutta se vaatisi aikaa ja vähän energiaa ja ehkä paremmat yöunet alle. Kaikissa on pientä vajetta tällä hetkellä.

Sunborn-hotellin edessä

Köyhän miehen vesipuisto

Viime viikko alkoi sellaisissa merkeissä, että ikävöin Suomeen enemmän kuin koskaan ennen. Melankoliaa ja haikeutta ja nostalgiaa ilmassa. Se onneksi sitten helpotti ajan kanssa; kävin viikolla syömässä toistaiseksi ainoan ystäväni kanssa ja meillä oli hauskaa. Puhua työelämästä, lapsista ja kulttuurieroista. En tuntenut itseäni enää niin neuroottiseksi kun on muitakin, täällä paljon pidempään asuneita, joita myös ärsyttää se kuinka paikalliset syövät auringonkukansiemeniä joka paikassa ja sylkevät niitä kuoria ihan kaikkialle. Seuraavana päivänä pää oli kipeä kiwimojitosta.

Olin myös kirjoittamassa siitä, kuinka pelästyin kun ilmat viileni. Miten naurettavaa, olinhan koko sen ajan kun Luciferin häntä meitä piiskasi vähän valitellut tukaluutta ja sitä, kuinka keskipäivät on pitänyt viettää kotona piilossa lähes 40 asteen kuumuudelta. Puhumattakaan jatkuvien helteiden vaikutuksista luonnolle ja muille ihmisille. No viime viikon alussa lämpötilat olivat niinkin matalalla kuin jossain 25 asteen hujakoilla ja heti alkoi ahdistaa: siinäkö se kesä nyt oli? Tähänkö se loppui?Loppuviikosta sitten päästiin taas yli kolmenkymmenen ja merivesi on tuntunut ennätyslämpimältä, varmaan yli 25 astetta hetkittäin. Ei ehkä maailman virkistävintä tai raikkainta, mutta mulla on surkea kylmänsietokyky joten erityisesti linnunmaidonlämpöiset illat jolloin olen saanut kulkea kesämekossa ovat hellineet sieluani. Tosin kunnon sadetta ei täällä ole ollut melkein kahteen kuukauteen, joten yksi kunnon myrskykin kelpaisi.

Rento meininki pallossa

Waterzorbs

Kahdessa kotimaassamme tapahtui kauheuksia. Lapset eivät tiedä Turusta eikä tarvitsekaan. Barcelonan tapahtumat tulivat puheeksi väkisin, sillä kaikkialla on suruliputus. Myös viikonlopulle suunniteltu paikallinen Taiteiden yö oli siirretty. Puhuimme aika yleisellä tasolla pahoista ihmisistä, esikoista kiinnosti moniko kuoli, muita lapsia ei kiinnostanut lainkaan mikään. Itse en oikein enää osaa järkyttyä; tuntuu, että näitä tapahtuu tasaisesti ja maailma on vain mennyt hullummaksi, että se pahuus tulee iholle mutta toisaalta arki jatkuu vaikka terrorismi, ilmastonmuutos, muovimantereet meressä… Että yritämme parhaamme taistella kaikkea kökköä vastaan arkisin keinoin ja jatkaa elämää.

Vaahtobileet

Kolmella punnalla 3-vuotiaan susoikki

Viikonloppuna käytiin Gibraltarilla – sieltä tämän postauksen kuvatkin. Siellä oli Ocean’s Village-hotellialueella järjestetty vesiaktiviteettien ympärille rakennettu ”festivaali”, joka oli kuulemma tänä vuonna yhtä huonosti organisoitu kuin viime vuonna – kohtasin monta surkeita järjestelyitä valitellutta työntekijää ja kävijää. Kun pääsimme yli kaikesta, mikä otti päähän (puolentoista tunnin jonot, kivipinnalle pystyyn laitettu vesiliukumäki ja se, että joka paikassa oli pakko soittaa musiikkia aivan täysillä vaikka ehkä vähän vähempikin kakofonia olisi riittänyt) oli meillä oikeastaan todella hauska päivä. Lapset olivat innoissaan vesileikeistä ja jaksoivat hämmästyttävän hyvin jonottaa ja odottaa vuoroaan. Ravintolakeikka pizzeriaan oli menestys, koska kaikki ruoka tuli syödyksi ja lapset käyttäytyivät niin, ettei Hanna Sumarillakaan olisi sanomista.

Hän on relax

Mikäs tässä kelluessa

Joka toinen päivä täällä tuntuu olevan juuri sopivaa, omannäköistä elämää ja joka toinen päivä tekisi mieli palata kotiin Suomeen, sellaiseen elämään joka oli tuttua ja helppoa ja ennakoitavaa.