Nyt täytyy tehdä pari tunnustusta.

Tunnustan ainakin, että eilen pari lasia tinto de veranoa ja puolentoista tunnin videopuhelu ystävän kanssa saattoi olla viikon kohokohta. Ei nyt ihan yhtä täydellistä kuin maailmanparantaminen samassa tilassa, mutta aika hyvä, sanoisinko.

Tunnustan muuten olleeni väärässä – en yleensä ole, tai en ainakaan tunnusta sitä. Ränttäsin jo etukäteen Cars 3-elokuvasta varmana, että nyt on tehty uusiksi kaikki kakkososan virheet ja luvassa on jotain armotonta räimettä ja paniikinlietsontaa lapsissa. Mutta sehän olikin ihan hyvä! Ottaen huomioon, että kävimme katsomassa tämän ei täydellisen, mutta aika hyvän lastenelokuvan englanniksi, jolloin poikien mielenkiinto hieman kärsi kielimuurin takia, mä olin luultavasti perheestä se, joka oli eniten innoissaan. Pitkästä aikaa Cars-elokuva, jonka jokaista juonenkäännettä ja vuorosanaa ei tuntenut entuudestaan! Pahoittelen siis hätäistä arviotani pelkän teaserin perusteella: My bad!

Tunnustan, että olen käynyt nyt kaksi kertaa lenkillä enkä selvinnyt vielä viiden kilometrin yhtäjaksoiseen juoksuun. Vuoden täydellisen juoksutauon jälkeen aloitin ehkä hieman myöhään (taas) tämän puolimaratonille valmistautumisen. Olemme nimittäin ystäväni kanssa menossa lokakuun lopussa Madridiin juoksemaan puolikkaan!

Torstaina paikallisella rannalla, juuri siltä jolla me mielellämme vietämme iltapäivämme, annettiin haivaroitus kahden haihavainnon perusteella. Tunnustan, että annoin itseni hieman panikoida, vaikka oikeasti olen hyvin tietoinen että mahdollisesti bongattu särmäpurjehai ei ole mikään Tappajahain veroinen peto vaan aika uimareille varsin harmiton seuralainen.

Tunnustan että ostolakosta huolimatta olen sekä vilkuillut NOSHin syysmallistoa että haikaillut Hennesin jokasyksyistä kuvastoa. Ei sillä, että se ostolakko nyt tähänkään asti olisi ollut mikään maailmanluokan menestys.

Tunnustan vielä nyt senkin, että nämä kuvat ovat just sellainen klassinen lavastus blogiin mistä bloggaajia aina syytetään. Käytiin tutustumassa meidän kotitalon kattoterassiin ja en tiedä mitä ajattelin, kun otin nuo pojat mukaan. Kaksi korkeanpaikankammoista sai huutaa pää punaisena kun kolmikko koko ajan joko roikkui reunalla, kieri lokinkakassa (jota tuolla toden totta riitti), keinui pyykkinaruissa tai oli muuten vaan jotenkin kuolemanvaarassa koko ajan. Oltiin ajateltu ihailla auringonlasku katolta, mutta otettiin kymmenessä minuutissa kuvat ja lähdettiin takaisin kolmanteen kerrokseen leputtamaan hermoja.