Olemme olleet Espanjassa kymmenen päivää, ja olen alkanut valvoa öisin. Herään yleensä siihen, kun vieressä tuhiseva koiranpentu haluaa joko pureskella mun korvaa tai käydä pissalla, välillä se on myös päässyt mönkimään sängyn alle ja muutaman kerran vielä mystisemmin päässyt sängyn pohjassa olevasta reiästä sisään sängyn runkoon, mutta kun pentu on jo nukahtanut takaisin koiranuneen, minä valvon vielä tunnin, kaksi, kolmekin. Olen huomannut, että vaikka muutto sinällään ohi ja käytännössä kaikki on tehty, on henkisesti prosessi vielä kesken. Ei niinkään koti-ikävää kuin sen sisäistämistä, ettei ole endää kahta kotia, vain yksi. Tuntuu vähän, kuin olisin eronnut Suomesta.
Mitään järkeähän siinä ei ole, että öisin jää ajatukset kiertämään siinä, mitä sille naapurin rouvalle Suomessa kuuluu tai kuinka me selviämme tästä heinäkuusta kun emme oikein tunne ketään ja meillä on keskenämme tylsää ja miksi muutimme nyt emmekä vaikka juuri ennen koulujen alkua ja kuinka paljon kaipaan Helsingin vaihtoehtoja ja ennen kaikkea ihmisiäni siellä. Välillä on pakko katkaista kela surffaamalla netissä, etsimällä jotain turhanpäiväistä ajateltavaa etten vain palaa aina samaan lähtöruutuun, miettimään, mitä kävi sille yhdelle palapelille jonka unohdin vaatekaapin päälle tai kuinka käsitellä lasten ikävää. Kannattaisi nukkua, kun kerran voi. Lapsemme ovat siirtyneet hienosti espanjalaiseen päivärytmiin, ja nukkuvat aamuisin komeasti yli yhdeksään. Toisaalta yöt ovat niitä ainoita hiljaisia hetkiä, kun ei tarvitse ratkoa riitoja, siivota tai olla muuten vaan aina valmiina.
Luulen, että nämä kello kolme alkavat oman elämän analyysit kuuluvat tähän elämänmuutoksen käsittelemiseen. Ja että se helpottaa heti, kun tämä välivaihe – jonka hartaasti toivoisin jo olevan ohi – on lopulta ohi. Että meillä on pysyvä koti, ensimmäinen sellainen vuoteen, eikä pahvilaatikoita, säätöä ja se fiilis, että ei kannata yhden tai kahden kuukauden oleskelun takia alkaa asettua. Ja se, kun pojille löytyy täältä ikäistään seuraa. Kyllähän minä tiedän, että kaikki järjestyy, mutta yhä odotan sitä hetkeä että en yöllä herätessäni eksy ajatuksiini ja matkusta 4000 kilometriä pohjoiseen.
Periaatteen Nainen 
Mä niin sympatiseeraan! Oon tainnut aiemminkin sanoa, että mulle on vaikeaa niin lähteminen – se kaikki kaaos ja organisoiminen ja stressi siitä että kaikki käytännön asiat lopulta järjestyvät niin kuin pitää – kuin myös saapuminen, se tyhjän päälle heittäytyminen ja uuden elämän rakentaminen. Ja saapuminen on melkein ehkä vaikeampaa siitä, että siinä ei ainakaan omalla kohdallani oikein auta muu kuin aika. Mutta onneksi aika lopulta kuluu vaikka yöt valvoen! Mulle on monesti kaksi viikkoa sellainen jonkinlainen rajapyykki, esim lomilta palatessa usein pari ekaa viikkoa tuntuu kummalta ja kurjalta ja on ikävä takaisin milloin minnekin, mutta sitten jotenkin ihan päivästä toiseen tunnelmat yhtäkkiä tasoittuu. Toivotaan, että näin on myös sulla ja saat pian taas nukutuksi täysiä öitä!
TykkääTykkää
Kiitos taas Kata ❤ Fiksuja ja ennen kaikkea tosi lohdullisia sanoja.
Mä olen nyt ottanut nämä valvotut yöt annettuina; minä prosessoin tämän läpi outoina unina ja läpipohdittuina auringonnousuina ja yritän iloita niistä hyvistä hetkistä. Tunteet menee aika voimakkaalla väännöllä, hienot hetket on ihan sellaista euforiaa ja sitten muuten olen aika kärttyinen akka.
Mutta kiitos, se varmasti tasoittuu! Elämä, arki ja ne tunteetkin.
TykkääTykkää
Mäkin oon käsitellyt tätä ihmetystä, että niin, Suomessa ei ole enää kotia! Ikävää en oo vielä tuntenut, mutta me vasta tultiin maanantaina. Oon ollut vaan helpottunut että matka on ohi. Mutta tää iski mullekin eilen, että koko heinäkuun aikaan täällä ei tunneta vielä ketään ja ollaan vaan keskenään. Se on kieltämättä aika raju ajatus. Mutta onneks tää muuttuu syksyllä ja voidaan silloinkin synkassa fiilistellä, miten kiva on kun lapsilla on kavereita ja meillä omia, joiden kanssa lattea siemailla.
TykkääTykkää
Niinpä, me ikuiset optimistit! 🙂 Jälkiviisaana voi todeta, että varmaan joskus kesken kouluvuodenkin muutto olisi helppo kun olisi pakko nopeasti sujahtaa arkeen ilman tällaisia välivaihden välivaiheita!
TykkääTykkää
Muistan tuon tunteen. Siitä on nyt 5 vuotta ja välillä on ikävä sitä, ettei ole missään eikä kuulu mihinkään. Mutta sitten on ihanaa, kun tulee kotiin. Kumpaankin suuntaan.
TykkääTykkää
Nyt mietityttää, että miltähän Suomi seuraavan kerran tuntuu (ja meneekö sinne pysyvästi vai vaan käymään).
TykkääTykkää
Komppaan Nimettömän kommenttia, mutta omana mausteena soppaan heitän, että ko. tuntemukset tulivat siinä toisen ja kolmannen Milanossa vietetyn vuoden aikana. Ensimmäinen vuosi hurahti täysin kuherrellessa tämän valloittavan kaupungin kanssa. Toki mulla lähtökohta oli kokonaan erilainen. Vaan elä päivä ja hetki kerrallaan, ja anna asioiden aluksi tapahtua niin kuin ne tapahtuvat ja tunteiden tulla sellaisena kuin ne tulevat.
TykkääTykkää
Mä olen monta kertaa miettinyt, miten helppoa ja toisaalta vaikeaa oli kun olen ollut uusissa maissa ilman lapsia. Vapaampi menemään, toisaalta lasten kanssa tulee kohdattua enemmän muita ihmisiä ja väkisinkin tutustuttua.
Tunteille tilaa. 🙂
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: ONKO LUPA IKÄVÖIDÄ? – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: VAIHTELEVASTI – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: MISSÄ MUN MIELENRAUHA? – Periaatteen Nainen