Hullu koiranainen tässä morjens! Nyt niitä on sitten kaksi: Simo, joka lähtee viimeistään perjantaina Saksaan uuteen (sijais)kotiin etsimään loppuelämän onnea ja sitten kuusiviikkoinen Mini, joka tuli meille sunnuntaina muutaman sattuman kautta. Sekarotuinen, hyvin pieni ja pieneksi varmasti jäävä, suloinen riiviö. Iski hieman paniikki, kun kävin hakemassa Minin samalla kun myös yksi Minin viidestä sisaruksesta vietiin sijaiskotiin kasvamaan isommaksi ja sain käsiini tuollaisen kilon painoisen karvapallon. Meillä on viimeksi ollut pentu, öhm, melkein yhdeksän vuotta sitten ja silloinkin olivat isompia, valmiimpia ja oli kasvattajan tuki. Mitä tällaisen kanssa tehdään!?

Lauantaina kävinkin yhdellä alueen koiratarhoista. Hengailin siellä parisen tuntia rapsutellen koiria, tarjoten possuille keksejä ja syötellen porkkanoita lempiaasilleni. Sinä aikana tarhalle tuotiin yksi moottoritien varresta löytynyt emo kolmen pentunsa kanssa sekä pelkkää luuta ja nahkaa oleva nuori pinserimix. Häkeissä oli juuri hylättynä sellaisia siistin näköisiä pieniä rotukoiria, joista Suomessa maksettaisiin monta sataa. Lauantaina oli hylätty myös Mini siskoineen ja veljineen, toiselle tarhalle hieman kauemmas meistä. Ei emoa, ei tietoa omistajista, roduista, mutta onneksi hyväkuntoisia ja terhakoita tyyppejä, jotka kuitenkin sijoitettiin nopeasti pois tarhalta. Tänään tiistaina sinne oli kello kahteen mennessä viety jo neljä koiraa, kaksi entisten omistajiensa toimesta, odottamaan uutta mahdollisuutta.

No, olettehan te nämä mun koirajutut kuulleet ennenkin, ehkä myös lukeneet eilisen artikkelin Yleltä, joka koski erityisesti metsästyskoirien, galgojen ja podencojen, kurjaa kohtelua. Minillä sen sijaan kävi tuuri. Käytännön Mies, joka suhtautui kahteen väliaikaiseen koiraan varsin nihkeästi (mutta heltyi juuri sen verran että salli joka puolelle pissalätäköitä jättävän Minin muuttaa meille toistaiseksi) onkin ollut se, jonka sylistä Mini varmimmin löytyy nukkumasta. Pentuhan on nimittäin ihan kuin vauva: mitään rytmiä sillä ei ole, se vaan syö, pissaa ja kakkaa ja puree. Etenkin ensimmäinen yhteinen yö oli melkoisen mielenkiintoinen, kun pitkät päiväunet nukkunut pentu sekoili kolmeen asti ja sen jälkeen ulisi sängyn viereen sijoitetussa laatikkossa niin, että rauhottui vain kun roikuin yläkroppa laatikossa. Seuraava yö sujuikin jo paljon paremmin… Ai miksi? No koska Käytännön mies petasi pennulle paikan meidän väliin sänkyyn.

Nyt sitten elellään pentuarkea kunnes Mini saa uuden kodin. Pysyvän, rakastavan ja sellaisen, joka jaksaa sitten hoitaa nämä yöheräilyt vähän määrätietoisemmin. Pojat ovat tietenkiin tästä ihan riemuissaan ja ihan hyvä että ovat, muutto ja ero ystävistä on ottanut koville. Mini on jonkinlainen lohdutuspalkinto, vaikka siitäkin on joskus luovuttava. Koska Simo ei erityisemmin arvosta uutta tulokasta, olemme joutuneet ottamaan Miniä ruokakaupan kestokassissa mukaan ulos ja olin kokonaan unohtanut, miten tehokas tapa koiranpentu onkaan jos tahtoo päästä juttusille ihmisten kanssa. Olen myös tilaisuuden tullen kertonut Minin dramaattisen tarinan ja muistuttanut, miten monta sataa koiraa odottaa elämänsä tilaisuutta koiratarhalla. Ja nyt, pennuntuoksuiset terveiset Miniltä.