KUN POIKA PUHELIMEN SAI

Voisin kirjoittaa sellaisen 2000 sanan nostalgisen alustuksen siitä, kuinka meidän perheen ensimmäinen yhteinen Siemensin matkapuhelin saatiin herran vuonna 1998 isäni vastustuksesta huolimatta ja oli Radiolinjan liittymä, koko perhe luki tekstiviestejä yhteen ääneen, soittoääni tilattiin tekstarilla ja ihan taajamissakin oli vielä paikkoja, joissa ei ollut kunnolla kuuluvuutta. Koska ei ollut mitään kännykkäkulttuuria, siihen sai kasvaa ja oikeastaan elää koko matkapuhelinskenen kehityksen läpi. Ei sillä, että se tekniikka olisi teini-iässä kauheasti kiinnostanut, mutta nyt olen ihan tyytyväinen että omat humalaiset avautumiset on pitäneet mahduttaa 160 merkkiin, mistään reaaliaikaisista medioista puhumattakaan. Ne olivat hyviä aikoja ne.

Pari viikkoa sitten hieman ex tempore mummi vei kuukausi sitten seitsemän vuotta täyttäneen esikoisen Itikseen ja yllätti tämän kännykällä. Siitä oltiin puhuttu aina silloin tällöin nyt keväällä, kun eskarilainen sai kotiavaimen ja luvan liikkua oman kotipihan ulkopuolellakin ilman aikuisia. Oli kuitenkin jäänyt – olen vähän silleen teknologiavastainen, kun itse vietän liikaa aikaa puhelimella ja pelkään tämän olevan periytyvää. Lopulta kuitenkin lapsi sai hartaasti toivomansa puhelimen (halvimman mahdollisen Huawein, koska Nokian älytön versio oli loppu. Ei tehty mitään vertailua mutta se ei ole vielä rikki, mikä on ihan hyvä merkki), oli siitä liikuttavan onnellinen ja koska tämä tuli kaikille yllätyksenä, emme ehtineet myöskään etukäteen paljoa keskustella kännykkäkäytöksestä ja yhteisistä pelisäännöistä.

Tavallaan puhelimesta tuli lohdutuspalkinto lähtöä surreelle lapselle. Se toimi myös pahimmat pakkauspäivät lapsenvahtina, kaikki mahdollinen ruutuaika paukkui päivässä. Koska emme ehtineet treenaamaan yhdessä kaikkea ihmeellistä puhelimeen liittyvää kuten pelejen lataamista ja siihen liittyviä sääntöjä, oman numeron ulkoa opettelua, sivistynyttä soittelua ja muita perusasioita, kuten että sen akun ei kuulukaan koko ajan olla 100 % latautunut, on meillä vähän tekemistä kesälomalle. Olkootkin, että Espanjassa hän näyttää olevan harvinaisuus kännykkänsä kanssa eikä puhelinta  tarvita koulumatkoille tai itsenäiseen ulkoiluun, sitä ei meinaa enää ole. Facebookissa näitä asioita on pohdittu paljon viime aikoina: huomaa, että omassa tuttavapiirissä on todella paljon meitä 2010-syntyneiden ekaluokkalaisten äitejä ja isiä.

Kun kännykkä on niin itsestäänselvä asia itselle, on jopa hieman huvittavaa seurata miten uusi kommunikaatioväline avartaa lapsen maailmaa. Ollaan selitetty, että vaikka elokuvissa puhelinta pidetään puolen metrin päässä korvasta, on helpompi jutella jos pitää kännykkää vanhanaikaisesti korvalla. On etsitty tasapainoa sille välille, että soitetaan 25 sekunnin välein äidille raportoidakseen missä juuri sillä hetkellä liikkuu ja sen kanssa, että lyödään kuulumisia kyselleelle kaverille tylysti luuri korvaan kun tällä ”ei ollut mitään tärkeää asiaa”. On muistutettu, ettei ole kohteliasta jättää epämääräisiä ääniviestejä kavereiden äitien vastaajiin. Kymmenittäin. Minä joudun arvioimaan, kuinka paljon kännykälle ylipäänsä on nyt käyttöä: koska paikallisilla ikätovereilla ei ole juuri omia puhelimia, kuinka paljon kannattaa pitää kiinni Suomeen jääneiden kavereiden kanssa kirjoittelusta ja kuinka paljon se pahentaa mahdollista koti-ikävää. Seuraavaksi pitäisi perehtyä peleihin ja sovelluksiin, siitä riittää varmaan kirjoitettavaa ihan oman postauksensa verran.