Olen jo kolmena vuonna kokoontunut maaliskuun lopussa Earth Hour-illalliselle viisaan ja upean Saaran luo. Tänä vuonna meitä oli paikalla Leluteekistä tuttu Emilia sekä Anu, joka räjäytti potin sillä perinteisellä ”no mitä uutta kenellekin kuuluu”-kierroksella kertomalla, että hän on perheensä kanssa myynyt kaiken (myös kauniin, kaksi vuotta sitten valmistuneen omakotitalon ja siellä olleen betonisen ruokapöydän, joka teki muhun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen) ja muuttaa kesällä Havaijille. Vaikka emme ole muuttokiireiden ja muun elämän keskellä ehtineet keväällä nähdä, on Anun olemassaolo tuonut usein tarvittua vertaistukea, kun olen tuskaillut lähtöön liittyvien ristiriitaisten tunteiden tai sitten vihreiden Pelican-pahvilaatikoiden kanssa.

Tällä viikolla Anua haastateltiin Cafe au lait-blogiin, jossa Anu kertoo suunnitelmistaan ja fiiliksistään muuton suhteen ja voi, miten se resonoi oman tilanteen kanssa. Haluaisin tietenkin tiivistää koko haastattelun tähän ja huutaa joka kohtaan että ”JUST NIIN!”, mutta ehkä kerron vain siitä, mikä jäi päällimmäisenä mieleen. Ainakin unelmat. Että Anu oli huomannut, ettei se omakotitalo ja vakityö ehkä olekaan se oma unelma, vaikka se hyvää elämää olikin. Juuri nyt on nimittäin ollut tosi vaikeaa muistaa, että se omakin unelma on vuosien ajan ollut asua ulkomailla, matkustaa niin paljon kuin mahdollista ja toivottavasti joskus elää vähän erilaista arkea kuin se perinteinen yhdeksästä viiteen – ei sen puoleen, sitä se saattaa olla Espanjassakin.

Mikä sitten olisi se oma unelma? Jos nyt saisin valita, haluaisin varmasti perustaa jonkun pienen bed & breakfastin Tarifan lähelle vuoristoon, jonne voisin adoptoida lempi-aasini ja koiranpentuja ja josta kuljetettaisiin pakulla vierailijoita surffaamaan tai retkille Sevillaan tai Gibraltarille tai Marokkoon. Tietenkin multa puuttuu se tarvittavat puolimiljoonaa, ajokortti, kokemus yritystoiminnasta ja varmaan aika moni muukin unelman toteuttamiseen tarvittava asia. Ei se kuitenkaan haittaa, koska mulla on paljon unelmia siitä, millaista elämä voisi olla. Ja joskus mietin aina sitäkin, että ei se omakotitalo, päiväduuni ja perinteinen suomalainen arki olisi yhtään hullumpi unelma.

Anu puhui myös hullunrohkeudesta, jota ulkomaille muutto vaatii. Sitäkin tässä tarvitaan. Olen vanhentunut varmaan kuusi vuotta viimeisen kahden kuukauden aikana ja tuntuu välillä aivan älyvapaalta, että me jätämme tämän hyvän elämän, ihanat ihmiset ja rakkaan kodin lähteäksemme kokeilemaan onneamme ihan erilaiseen ympäristöön. Silloin joutuu muistuttamaan itseään niistä unelmista, joihin kuuluu puoli vuotta kestävä rantakausi, leppoisat viikonloput autolla kierrellen ympäri Espanjaa, vapaaehtoistyö kodittomien koirien kanssa, uusi kulttuuri ja kotimaa, jossa mukava elintaso on ehkä astetta helpompi saavuttaa vähemmällä työmäärällä.

Suomalaisena on siitä onnekkaassa asemassa, että jos se oma unelma ei toteudu edes sinne päin jossain kaukana, me voimme palata. Olen luvannut lapsille, että ensi kesänä tehdään tilannekatsaus ja jos tuntuu, ettei vuodessa elämä ole alkanut tuntua hyvältä Espanjassa, voimme aina tulla takaisin Suomeen. Tämä ei ole lohduksi vain lähtöä sureville lapsille vaan myös itselleni, kun olen huomannut että en olekaan ollut niin innoissani kuin kuvittelin vaan enemmänkin paniikissa ja pelännyt, että tämä on suurin virhe minkä elämässäni teen. Olen unohtanut ne unelmat, joihin ei kuulu kurahousut, kaamos eikä parisuhde, jossa välimatkaa on 4000 kilometriä.

Viikon päästä syömme viimeistä aamupalaamme Suomessa vähään aikaan. Seuraavan kerran tulemme pohjoiseen vasta ensi kesänä, jollei tähän väliin tule jotain sellaisia tapahtumia, jotka vaativat läsnäoloamme. Maanantaina – päivää sovittua aiemmin, ei tässä yhtään heikota – lähtevät viisi kuutiota omaisuuttamme etelään edeltä, ja sitten me. Se on seikkailu, ja se on unelma. Ja toivottavasti se toteutuu nyt.