MUUTOS PELOTTAA IHAN VITUSTI

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat viettää yhdessä osoitteessa koko elämänsä. Sen lisäksi tunnustan olleeni väärässä, kun tahdoin tehdä palveluksen perijöilleni ja säästää heidät kaikkien lapsuuden kirjeenvaihtojen, lentolippujen ja muun ruoman läpikäymiseltä ja tehdä tilinpäätökseni itse. Nuo kolme Pokemon-korteista tappelevaa, kiroilemaan oppinutta, potkulaudoilla pakoon karkailevaa kuritonta kakaraa ansaitsisivat juuri sen, että hilloan aarteitani kuolemaani saakka ja sen jälkeen he saavat kierrättää, karsia ja kärsiä! Kosto on suloinen, pojat, haudan takaa hei!

Ei vaan.

Täällä eletään sitä vaihetta, että meinaa usko loppua. Unohtua se, minkä takia kaikesta luovutaan. Unohdetaan se, että nämä hyvästit eivät ole lopulliset tai ikuiset ja että takaisin pääsee milloin vain. Ei ehkä samaan asuntoon, joka nyt tuntuu maailman tärkeimmältä vaikka olen viimeiset seitsemän vuotta tuskaillut rumien seinien, irtoavien lattialistojen, hullun naapurin sekä koko ajan ahtaammaksi käyvien neliöiden kanssa. Mutta kyllä tänne pääsee. Olen ihan varma, että olisi pitänyt ajoittaa muutto maaliskuulle, kun kannan kerran päivässä kilometrin verran Lidliltä maitoja loskassa ja inhoan arkea eikä tähän ihanaan kesään, kun lähipuisto on täynnä ystäviä, ilmaista ruokaa, aurinkoa ja lämpöä, elämää ja tapahtumia.

Ovat nämä hyvästit silti vaan helvetin vaikeita.

En ole ikinä eläissäni asunut missään näin kauan. Melkein kahdeksan vuotta yhdessä osoitteessa. Ja ehkä sen noin 27 aiemman muuton perusteella olin jo alkanut uskoa, että muutot eivät tunnu missään ja olen täysiverinen beduiini, jolle koti on enemmän mielentila kuin postinumero. Mutta sitten huomaan, että kahdeksassa vuodessa asioihin kiintyy, etenkin kun samassa ajassa kotiin on kannettu kolme lasta joiden mukana olen itsekin päässyt uudella tavalla yhteisön osaksi. Tulen itkemään eroa niistä kivoista naapureista ja alueen äitiystävistä ja heidän lapsistaan, poikien ensimmäisistä ja tärkeistä kavereista, omasta ystäväpiiristäni ja monista uusista ihmisistä, joista olen viimeisten vuosien aikana löytänyt todellisia sielunkumppaneita. Ja tulen ikävöimään meidän pyykkitupaa, kävelyitä tien toisella puolella sijaitsevassa Kartanon puistossa, lenkkejä merenrannalla. Jos ikinä palaamme Suomeen, en voisi kuvitella asuvani missään muualla.

Nyt kun erityisesti mulla ja esikoisella on vaikeaa, olen tsempannut itseäni ajatuksella siitä, että muutkin ovat tästä selvinneet.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa, monet vieläpä kaikkea muuta kuin vapaaehtoisesti ja tietäen mitä tuleman pitää. Ja maailma on täynnä ulkosuomalaisia, jotka vuodesta toiseen ovat tyytyväisiä jossain muualla kuin juuri Itä-Helsingissä – uskomatonta kyllä! Toiset muuttavat jatkuvasti maasta toiseen ja selviävät siitäkin täysjärkisinä. Ja ehkä kun olen selvinnyt muuton käytännöllisestä puolesta ja siitä metatyöstä, mistä Anukin kirjoitti, ja olen päässyt perille Espanjaan missä tiedän sen ihanan tunteen kun trooppinen lämmin, lehmän hönkäystä muistuttava kostea ilma tervehtii kun pääsemme ulos lentokoneen putkesta niin sitten muistan, miksi me halusimme kokeilla siipiämme ja lähteä. Ahdistus muuttuu vielä innoksi. Koska juuri nyt elämä on pelkkiä viimeisiä treffejä, hyvästejä, kyyneleitä ja luopumisen tuskaa.

Ja nyt sitten vaihdetaan levyä. Ilon kautta ja silleen. Ihanaa lauantaita!

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

12 kommenttia artikkeliin ”MUUTOS PELOTTAA IHAN VITUSTI

  1. Tuli kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Niin tuttua – tämä vaihe todellakin on ihan kamala, viimeisiä kaikkia koko ajan. Mäkin oon tarttunut siihen, että kun koneesta pääsee ulos sinne palmujen ja island breezen maailmaan, ymmärtää taas paremmin, miksi teki tämän kaiken.

    Tykkää

  2. Heh, en tiedä onko kukaan lapsiperhe selvinnyt kansainvälisestä muutosta ihan sentään täysjärkisenä, tai ei me ainakaan 😀 Mutta selvitty ollaan sentään kuitenkin. Muutaman kerrankin jo jopa. Mutta kyllä se yhdistelmä luopumista ja uuvuttavia käytännönjärjestelyjä vie voimia siinä määrin, että ihan yhtenään en itse jaksa hommaan ruveta, ja aina vähän ihmettelen kun joku vartavasten haluaa muuttaa elämänsä toiseen maahan! Lähteminen on kamalaa ja itselleni on haastavaa myös saapuminen, mutta onhan se huimaa kun ennen pitkää huomaa kotiutuneensa uuteen paikkaan. Sitä tunnetta ei vastaa oikein mikään. En oo itse enää ihan varma onko se kaiken luopumisen arvoista mutta hienoa kuitenkin.

    Tykkää

    1. Apua! En kestä tätä järjen äänen määrää – vaikka nyt juuri janoan sellaisia ”oi kyllä se kannattaa, yhtä unelmaa on ollut”-kommentteja (joista jo omastakin vähäisestä kokemuksesta tiedän, ettei se niin mene ja edessä on vielä toinen tai kolmas ja ehkä neljäskin vaikea kausi omaa elämää ja kulttuurieroja kipuillen.
      Kiitos kuitenkin taas rehellisyydestä, arvostan.

      Tykkää

      1. Oih, olin ehkä vähän liian rehellinen, tarkoitus oli ennen kaikkea kannustaa, että kyllä sitä vähemmälläkin järjellä selviää.

        Me oomme lähteneet nyt jo niin monesti, että luopumisia alkaa meillä minusta olla takana vähän liikaa. Mutta kahden maan välillä tasapainottelu on varmasti lopulta aika erilaista kuin tämä meidän meno! Ja oli miten oli, en kuitenkaan lopulta vaihtaisi tätä omaa elämääni kuitenkaan mihinkään muuhun, enkä juuri nyt tässä elämänvaiheessa osaisi elää muuten kuin näin. Se ehkä itsessään puhuu sen puolesta, että lähteminen kannattaa menetyksistä huolimatta?

        Tykkää

  3. Päivitysilmoitus: KENEN UNELMIA ELÄT? – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s