Alan ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat viettää yhdessä osoitteessa koko elämänsä. Sen lisäksi tunnustan olleeni väärässä, kun tahdoin tehdä palveluksen perijöilleni ja säästää heidät kaikkien lapsuuden kirjeenvaihtojen, lentolippujen ja muun ruoman läpikäymiseltä ja tehdä tilinpäätökseni itse. Nuo kolme Pokemon-korteista tappelevaa, kiroilemaan oppinutta, potkulaudoilla pakoon karkailevaa kuritonta kakaraa ansaitsisivat juuri sen, että hilloan aarteitani kuolemaani saakka ja sen jälkeen he saavat kierrättää, karsia ja kärsiä! Kosto on suloinen, pojat, haudan takaa hei!

Ei vaan.

Täällä eletään sitä vaihetta, että meinaa usko loppua. Unohtua se, minkä takia kaikesta luovutaan. Unohdetaan se, että nämä hyvästit eivät ole lopulliset tai ikuiset ja että takaisin pääsee milloin vain. Ei ehkä samaan asuntoon, joka nyt tuntuu maailman tärkeimmältä vaikka olen viimeiset seitsemän vuotta tuskaillut rumien seinien, irtoavien lattialistojen, hullun naapurin sekä koko ajan ahtaammaksi käyvien neliöiden kanssa. Mutta kyllä tänne pääsee. Olen ihan varma, että olisi pitänyt ajoittaa muutto maaliskuulle, kun kannan kerran päivässä kilometrin verran Lidliltä maitoja loskassa ja inhoan arkea eikä tähän ihanaan kesään, kun lähipuisto on täynnä ystäviä, ilmaista ruokaa, aurinkoa ja lämpöä, elämää ja tapahtumia.

Ovat nämä hyvästit silti vaan helvetin vaikeita.

En ole ikinä eläissäni asunut missään näin kauan. Melkein kahdeksan vuotta yhdessä osoitteessa. Ja ehkä sen noin 27 aiemman muuton perusteella olin jo alkanut uskoa, että muutot eivät tunnu missään ja olen täysiverinen beduiini, jolle koti on enemmän mielentila kuin postinumero. Mutta sitten huomaan, että kahdeksassa vuodessa asioihin kiintyy, etenkin kun samassa ajassa kotiin on kannettu kolme lasta joiden mukana olen itsekin päässyt uudella tavalla yhteisön osaksi. Tulen itkemään eroa niistä kivoista naapureista ja alueen äitiystävistä ja heidän lapsistaan, poikien ensimmäisistä ja tärkeistä kavereista, omasta ystäväpiiristäni ja monista uusista ihmisistä, joista olen viimeisten vuosien aikana löytänyt todellisia sielunkumppaneita. Ja tulen ikävöimään meidän pyykkitupaa, kävelyitä tien toisella puolella sijaitsevassa Kartanon puistossa, lenkkejä merenrannalla. Jos ikinä palaamme Suomeen, en voisi kuvitella asuvani missään muualla.

Nyt kun erityisesti mulla ja esikoisella on vaikeaa, olen tsempannut itseäni ajatuksella siitä, että muutkin ovat tästä selvinneet.

Maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jättäneet kotinsa, monet vieläpä kaikkea muuta kuin vapaaehtoisesti ja tietäen mitä tuleman pitää. Ja maailma on täynnä ulkosuomalaisia, jotka vuodesta toiseen ovat tyytyväisiä jossain muualla kuin juuri Itä-Helsingissä – uskomatonta kyllä! Toiset muuttavat jatkuvasti maasta toiseen ja selviävät siitäkin täysjärkisinä. Ja ehkä kun olen selvinnyt muuton käytännöllisestä puolesta ja siitä metatyöstä, mistä Anukin kirjoitti, ja olen päässyt perille Espanjaan missä tiedän sen ihanan tunteen kun trooppinen lämmin, lehmän hönkäystä muistuttava kostea ilma tervehtii kun pääsemme ulos lentokoneen putkesta niin sitten muistan, miksi me halusimme kokeilla siipiämme ja lähteä. Ahdistus muuttuu vielä innoksi. Koska juuri nyt elämä on pelkkiä viimeisiä treffejä, hyvästejä, kyyneleitä ja luopumisen tuskaa.

Ja nyt sitten vaihdetaan levyä. Ilon kautta ja silleen. Ihanaa lauantaita!