Olen yllättänyt itsenikin lukemalla muutaman kirjan tässä kaiken muuttokiireen keskellä. Kun on monta vuotta tahkonnut lähinnä akateemista kirjallisuutta ja tutkimustuloksia, on tehnyt hetkittäin vähän vaikeaakin palata lempilapseni proosan pariin. Kuitenkin luin kaksi kirjaa tässä keväällä, mikä sinällään on ihan saavutus, ja haluan siitä ihan julkisesti puhua näin blogissa (koska en ole päässyt lukupiiriin sen yhden kerran jälkeen, voi ruuhkavuodet minkä teitte!).

SYLIIN – INA WESTMAN

Ensin luin Ina Westmanin esikoisromaanin Syliin. Siinä oli niin paljon tuttua, minkä kohdalla teki mieli huutaa ”hei mäkin olen ollut sillä osastolla!” tai ”tiedän tasan miltä susta tuntuu!”. Teos kirjoittaa paljon sellaisia ajatuksia, joita uskoisin pyörivän niin monen äidin päässä, ja käsittelee myös isyyttä ja vanhemmuutta erilaisten kohtaloiden kautta. Moneen toisiinsa kytkeytyvään henkilöön ja ajanjaksoon on helppo päästä sisälle ja kirja oli varsin nopealukuinen, juuri sellainen ahmittava. Aihepiiri liippasi kovin läheltä ja esiin tuotiin kauniilla tavalla ne heikoimmat hetket kuin ne, jolloin rakkaus meinaa räjäyttää rinnan.

Jos nyt jotain pitää kritisoida (ja kun minä olen kyseessä niin kyllä, jotain pitää kritisoida) niin kestän vielä episodiromaaneissa sen, että tarinat kiedotaan yhteen yhteisen nimittäjän kautta ja se on joskus hieman alleviivaavaa, mutta en kestä sitä, että kirjassa on oltava jonkinlainen conclusion, sellainen selkeä loppuratkaisu. Mielestäni kaikkia lankoja ei tarvitse päätellä eikä jokaiseen kirjan kysymykseen tarvitse saada vastausta, se oikeastaan on kaunokirjallisuuden kauneuttakin. Mutta jos olisin unohtanut lukea viimeisen luvun, en olisi saanut tätäkään kappaletta kirjoitetuksi.

JOKA HETKI OLEMME YHÄ ELOSSA – TOM MALMQUIST

Koska tämä kirja oli saanut voittopuoleisesti positiivisen vastaanoton suunnilleen kaikissa medioissa ja aihepiiri (äidin kuolema synnytyksen jälkeen, tuoreen isän suru ja selviäminen sekä toisaalta byrokratia, aikuisten lasten ja vanhempien suhde…) kiinnosti kovasti, katsoin asiakseni oikein varata kirjan ja kävellä viisi minuuttia ennen varausajan päättymistä se hakemaan. Tunnen itseni kuitenkin nyt jonkinlaiseksi luokkapetturiksi kun totean, etten pitänyt siitä niin kauheasti. En ainakaan ihan ymmärrä kaikkia ylisanoja, vaikka sekin on kaunokirjallisuuden iloja, nuo jokaisen omanlaiset lukukokemukset!

Kirja alkaa heti käännekohdasta, kun Tomin vaimo Karin kiidätetään sairaalaan, esikoistytär leikataan ulos ennenaikaisena ja pian vaimo kuolee. Kaikki tämä kuvataan kliinisesti ja sinällään arvostan kirjassa sitä, ettei millään mässäillä, ei kuolemalla, ei syntymällä. Itseäni häiritsi eniten hengästyttävä kirjoitustapa: dialogi on sekavaa, lauseet pitkiä tai lyhyitä mutta aikahypyt, keskustelut ja oikeastaan koko kirjoitustyyli tuntui enemmän teennäiseltä (ja vaikeaselkoiselta) kuin luontevalta. Kirjan on kääntänyt Outi Menna ja uskon, että sama tyylikeino on käytössä alkuperäisteoksessakin, Malmquisthan on runoilija (ei sillä että se välttämättä selittäisi kaiken). Loppua kohden siihen tottui ja ärtymyksen sijaan pystyi keskittymään sisältöön, realistisesti kuvatut hahmot alkoivat tuntua tärkeämmiltä ja heräsi muitakin tunnereaktioita kuin tylsistyminen.

Jollei kirja olisi ollut niin paljon myöhässä, että sakkomaksua pukkasi ja silloin sisuunnuin lukemaan sen loppuun, kesken olisi jäänyt. Hyvä, ettei jäänyt, sillä pidin enemmän loppuosasta jossa Karin muuttuu todellisemmaksi hahmoksi kuin letkuihin kiinnitettynä leukemiapotilaana, kertoja alkaa tuntua sympaattisemmalta, byrokratia koomiselta ja surun eri spektrit tutummilta. Mutta vähän epäilen, että itselleni löytyy vielä paljon suurempia suosikkeja eikä tämä ihan lunastanut niitä lupauksia, joita eri arviot olivat antaneet.

Mitä sitä seuraavaksi lukisi?