Pian tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun lähdin 15-vuotiaana voittajan varmuudella vaihto-oppilaaksi. Olin haaveillut vaihtarivuodesta varmaan jo eskari-ikäisestä asti ja olin vakuuttunut siitä, että se olisi alkusoitto kansainvälisen seikkailijattaren uralleni. Syksyllä tulee myös se hetki, että ihan eiliseltä tuntuva vaihto-oppilasvuosi on elämäni vedenjakaja, koko tähän astisen elämäni taitekohta ihan tilastollisestikin. Puolet elämästä ennen, puolet jälkeen. Ja voin sanoa, että AFS-vaihto-oppilasjärjestön kautta Dominikaanisessa tasavallassa vietetty 10 kuukautta teki musta juuri minut ja on oman elämäni käännekohta muutenkin kuin matemaattisesti.

Suosittelen vaihtarivuotta suunnilleen kaikille. Se tuli selväksi kaikille kavereillekin, sillä varmaan vielä kymmenen vuotta kotiinpaluun jälkeenkin puolet jutuistani alkoi ”silloin kun olin vaihtarina…”. Tiedän, järkyttävän tylsää kaikille niille miljoonille ihmisille jotka eivät käyneet tätä samaa vajaan vuoden mittaista kasvuprosessia läpi – onneksi hyvä vaihtarijärjestö organisoi lähtijöilleen leirejä ennen ja jälkeen vaihtarivuoden, joissa voi rauhassa analysoida, muistella, itkeä, ikävöidä, pelätä ja fiilistellä sitä, millaista on kun keskellä tuskaisinta teini-ikää löytääkin itsensä toiselta puolelta maapalloa, aivan erilaisessa kieli- ja kulttuuriympäristössä missä siihen asti oli lapsuuttaan viettänyt.

En pysty kuvailemaan kuinka paljon opin itsestäni ja elämästäni sen vuoden aikana kuulostamatta joltain henkilökulttiin hurahtaneelta lahkolaiselta. Vuosi vieraalla maaperällä oli välillä aivan kamala: olin haaveillut Karibianmeren valkeahiekkaisista rannoista, päädyin saarella sisämaahan niin kauas rannoista kuin oli maantieteellisesti mahdollista. Perheeni oli mukava, katolilaiseen kulttuuriin nähden äärimmäisen rento ja liberaali mutta sopeutumisvaikeuksia oli, eikä vähiten samanikäisen siskon takia, jonka ainoa motivaatio hyväksyä host-sisko oli ansaita lisäpinnoja oman vaihtarivuoden hakemukseen. Käsittelin koti-ikävääni syömällä salaa kaikki perheen juustot ja leivät ja lihoin 10 kuukaudessa melkein 30 kiloa. Aina opiskelematta koulussa pärjänneen menestyjän itsevarmuus joutui koetukselle, kun espanja – jota en ollut opiskellut päivääkään ennen lähtöäni – ei alkanutkaan sujua silmänräpäyksessä, ja jouduin jatkuvasti vertailluksi italialaisiin ja ranskalaisiin vaihtareihin, joilta uusi kieli kyllä taittui alle kuukaudessa.

Mutta jokainen vaihtarivuoden vaikeus kasvatti. Joskus lähinnä fyysisesti, mutta kun oli aika palata Suomeen, olin taas täynnä itseluottamusta, uskoa siihen että voin oikeasti valloittaa maailman (olinhan jo valloittanut Karibian korkeimman vuoren!), uteliaisuutta ja levottomuutta. Opin sen perkeleen espanjan, ja vaikka vanhempieni matkaan antama rinnakkaisluottokortti olikin jatkuvasti tapissa kun otin ilon irti vapaudestani, on noin 5000 euron arvoinen vaihtarivuosi maksanut itsensä takaisin myös ihan konkreettisesti. Kielitaito ja Dominikaanisen tasavallan paikallistuntemus ovat poikineet ihan oikeita työkeikkoja, lyhyempiä ja pidempiä, ja sopeutuminen seuraavaan kotimaahan ei hirveästi huoleta, koska pääsen puhumaan espanjaa. Olen juuri se hullu, joka on heti nykimässä hihassa kun kuulee jossain jonkun puhuvan edes etäisesti espanjaa muistuttavaa kieltä (olen esimerkiksi ylireagoinut ja mennyt selostamaan albaaneille espanjaksi herra ties mitä).

Ja kaikista tärkeimpiä asioitahan ei voi mitata rahassa. Sain elinikäisiä ystäviä, sain nähdä ryhävalaita luonnollisessa elinympäristössään, sain itsenäistyä ja toisaalta turvautua uusiin ihmisiin, joista tuli perhe vuoden aikana. Olisi kiva kuulla, onko vaihto-oppilasvuodessa enää nykyään samanlaista taikaa kuin silloin. Nyt matkustelusta ja pidemmistäkin reissuista on tullut arkipäivää, ja toisaalta edes missään syrjäseuduilla ei enää joudu eroon entisestä elämästään samalla tavalla kuin vielä 2000-luvun alussa. Silloin, kun minä olin vaihtarina (huomatkaa hieman paheksuva, nariseva äänensävy) nettiä käytettiin ehkä kerran, kaksi viikossa eikä monilla ystävillä ollut edes sähköpostia. Kirjeet kulkivat hitaasti mannerten ja merien välissä, tärkeimmät uutiset soitettiin ja kerran kuussa kuulumiset vaihdettiin puhelimitse. Koska lähdin vaihtoon yläasteen ja lukion välissä, sain muutaman kuvan kavereilta joissa kerrottiin lukioelämästä, mutta en nähnyt päivittäin sosiaalisesta mediasta kuvia Suomesta enkä ehtinyt niin hirveästi ikävöidä Pohjolaan: en tiennyt, mistä jäisin paitsi, ja oli helppo keskittyä elämään uudessa paikassa kun Suomesta ei tiennyt mitään.

En nyt ehkä mene enempää vaihtarivuoden yksityiskohtiin, kun rommipullo maksoi vähemmän kuin litra maitoa ja heti toisella viikollani kävin ottamassa sen ekan tatuoinnin, koska haluan yhä kannustaa kaikkia äitejä ja isiä lähettämään lapsensa rohkeasti maailmalle, jos vain voivat. Mua ei opettanut Siperia vaan Karibia, mutta voi miten yksi vuosi voi tuntua rakkaalta, tärkeältä ja mullistavalta vielä vuosien jälkeenkin.