Siitä hetkestä, milloin äitiys oikeastaan alkaa, voi olla eri mieltä. Ehkä ei ihan vielä hedelmöittymisestä, mutta mun mielestä jo odotusaikana: vaikka lapsi on vielä vatsassa, on se rakkaus, huoli ja suojelunhalu jo olemassa. En kuitenkaan tuntenut itseäni vielä ”täydeksi” äidiksi kun esikoinen syntyi, mutta muistan elävästi kun nyt pian ekaluokkalainen oli vasta puolivuotias ja sylissäni suihkussa. Silloin ensimmäistä kertaa tuli se fiilis, että okei, tämän ihmisolennon vuoksi teen ihan mitä tahansa, annan kaikkeni ja vaikka kuolen, tätä se äidinrakkaus varmaan oli. Sen jälkeen on tullut vielä kaksi lasta lisää opettamaan mulle äitinä oloa ja vanhemmuuteen liittyvä tunneskaala se vaan laajentuu, mutta sen lisäksi että kolme poikaa on tehnyt musta äidin, olen tarvinnut aika paljon vetoapua vanhemmuuteen muualtakin. Tässä lista ehkä niistä tärkeimmistä asioista, jotka tekevät musta paremman  äidin.

Oma äiti

Tämä nyt on vähän kliseistä, mutta olen ennenkin fiilistellyt sitä mikä merkitys mulla on siinä, että oma äiti – eli siis ehdoton äiti-idolini – tukee mua hyvin tiiviisti kasvatustyössä ja tsemppaa ja kehuu, että olen kärsivällinen silloinkin kun olen just naama punaisena huutanut eteisessä että nyt sadannella kerralla jos sais ne sormet hanskan oikeisiin koloihin.

Oma aika

Mulle ns. lapsivapaa aika korreloi suoraan hermojen, huumorin ja hyvän energian kanssa. Tietenkin haaveilen jostain isommasta irtiotosta, tyyliin maailmanympäripurjehduksesta itsekseni, mutta jo kävely yksin tekee ihmeitä. Paremman puutteessa sekin saattaa rentouttaa, että pääsee yksin ruokakauppaan, mutta se yleensä tarkoittaa että kotona on joku todellinen legokriisi meneillään.

Suklaa ja viini

Ei tarvitse kenenkään nyt soitella lastensuojeluun, jälkimmäistä kuluu hyvin kohtuudella ja ruokailutilanteita lukuunottamatta silloin, kun trio on jo yöunilla. Jonain päivinä harjoitan hiljaista kapinaa lapsityranneja kohtaan ”siivoamalla keittiönkaappeja” eli syömällä salaa suklaata ja samalla kolistelemalla kattiloita niin, etteivät nuo äärimmäisen valikoivan mutta erittäin hyvin käärepapereiden avaamiseen herkistyneen kuulon omaavat kääpiöt ole mun (tai mun keksien) kimpussa. Ja viini. Se nyt vaan joskus on tarpeen.

Vertaistuki

Eihän se oikeasti ole kivaa, että muutkin on ihan kädettömiä kaksivuotiaan uhmaraivareiden kanssa (siis mistä se on perinyt temperamenttinsa – mä en mitenkään voi itse olla niin itsepäinen!) tai hukassa eskarilaisten huolenaiheiden keskellä, mutta se lohduttaa. Joskus voi saada jonkun hyvän neuvon, joskus taas myötätuntoisen katseen päiväkodin eteisessä kun kolmen vaatekerroksen pukeminen kestää niin kauan että pakasteet sulaa ja itse hikoilee samalla kun yrittää hoputtaa – ehkä vähän hienovaraisemmin kun kerran ollaan julkisella paikalla – sitä elottomaksi muuttunutta viisivuotiasta vauvaa.

Muiden apu

Oli se sitten naapurit, jotka käy kaupassa kun olet jossain rokossa tai isovanhemmat jotka kyyditsee lääkäriin, tai sitten se joku tuntematon tyyppi joka pitää metroaseman ovea auki niin pienikin ystävällinen ele voi pelastaa sen oman epätoivoisen päivän ja tuoda tunteen, että okei, muakin kannattelevat muut ihmiset. Välillä vanhemmuuden mukanaan tuoma vastuu tuntuu ihan oikeasti musertavalta, ja vaikka sitä olisi puolisokin jakamassa niin mitä enemmän ympärillä on hyviä tyyppejä niin sitä parempi. Niitä tarvitaan tietenkin lasten elämään, mutta myös aikuisten.

Some

Nyt ainakin kuulostan sellaiselta äidiltä, jonka lapset korppi vie mutta vaikka aina välillä sosiaalisessa mediassa kuluu ihan kohtuuttoman paljon aikaa niin usein se myös pitää kiinni siinä, mitä tapahtuu meidän kaoottisen kotimme ulkopuolella. On oikeasti  mahtavaa, että jos on kotona kuudetta päivää jumissa kun jokainen lapsi sairastaa oksennustaudin vuorotellen voi mennä piiloon vaikka vaatekomeroon (ei vessaan jos jollain on vatsatauti) ja käydä poliittinen väittely, tai edes katsoa kaihoisasti kun muut ovat Malediiveilla snorklaamassa. Kyllä, some hämärtää todellisuudentajua ja usein sen selailu on vain paha tapa, mutta mulle se on usein myös elintärkeä tapa pitää yllä niitä aikuiskontakteja, joita ei ehdi hoitaa S-Marketin kassajonossa tai eskarin eteisessä.

Usko, toivo ja rakkaus

En nyt ala siteeraamaan korinttilaiskirjettä sen tarkemmin tai muutenkaan raamatulliseksi, mutta näillä on voimaa. Kun uskoo siihen, että huomenna on parempi päivä (ja ehkä ensiyönä saa nukkua) ja toivoo, että tämäkin vaihe on vain ohimenevää eikä lapsi aio ikuisesti kutsua itseään pyllysankariksi ja rakastaa omaa jälkikasvuaan ihan järjettömän pitkälle… niin, noh, asenne auttaa paljon. Ja se, että on niin hyvät tyypit lapsina että mikäs tässä mutsina.