Kun muuttoon on enää, öhm, en edes uskalla laskea viikkoja, on ollut pakko aloittaa kodin konmarittaminen kovalla kädellä. Kun jokaisen tavaran pitäminen maksaa, jätettiin se sitten Suomeen varastoon tai kuljetettiin mukanamme Espanjaan, joutuu paitsi käyttö- myös tunnearvoa laskemaan tarkkaan. Tämä prosessi oikeastaan alkoi jo yli seitsemän vuotta sitten, kun isäni kuoli. Kun kävin hänen maallista omaisuuttaan (joka koostui lähinnä vuodesta 1984 asti säästetyistä kuiteista ja kirjanpidosta, levyistä ja kirjoista joista vain vannoutunut, saman musiikkimaun omaava ihminen innostuisi sekä isänpäiväkorteista ja allekirjoittaneen piirustuksista yli 20 vuoden ajalta) läpi isäni veljen ja kihlatun kanssa tulin siihen tulokseen, että kaiken surutyön keskellä haluan joskus tulevaisuudessa säästää lapseni samalta savotalta. Olkoot se viimeinen palvelukseni jälkipolville rajan takaa.
Koska olemme kuitenkin asuneet koko ajan samassa asunnossa, ei tähän asti tullut vielä oikeaa tarvetta tehdä 31 vuoden tilinpäätöstä ja käydä läpi omia laatikoita. Ja nyt siihen on sitten kuukausi aikaa ja joka nurkka on täynnä erilaisia kasoja – varastoon, kierrätykseen, Espanjaan, kirppikselle (olen myymässä Hietsussa 21.5., pliis tulkaa ostoksille!). Ja säilytettyäni tiettyjä isäni kaapeista kahmimia tavaroita, hänen lempi t-paitansa ja festaripassit ja joitain esineitä, olen vihdoin myös valmis luopumaan niistä. En pystynyt tekemään niille mitään seitsemään vuoteen, ehkä odotin, että faija tulisi hakemaan ne, mutta ei tullut. Paidoista on isän haju haihtunut ja sen kipeimmän ikävän tilalle tullut jo lempeä, joskus vähän katkera, mutta useimmiten kiitollinen kyky muistella hyviä aikoja, eikä siihen tarvitse niitä tavaroita. Tosin tunnustan: yhden paidan säästin. Vain yhden.
Sen sijaan lähes kaikki isäni valokuvat olen pitänyt. Kuten ehkä olette saattaneet blogistakin huomata, arvostan dokumentoitua elämää aika korkealle. Erityisesti nuo vanhat kuvat, osa melkein sadan vuoden takaa, ovat täynnä tunnelmaa: niitä ei ole napsittu niin kuin nykypäivänä. Ne saavat jäädä, miettikööt sitten pojat jonain päivänä mitä moisille muinaismuistoille tehdään. Yksi mielenkiintoinen, jo menneisyyteen jäänyt (ainakin meidän perheessä) tapa on myös hautajaisten kuvaaminen. Vaikka yleensä heilun kameran kanssa suunnilleen missä tahansa tilaisuudessa, en osaisi kuvitella itseäni haudan äärelle räpsimään. Mutta nekin kuvat säästän, vaikka suurimmasta osasta en edes tiedä kuka vainaja on.
Haalittuani tavaraa 30 vuotta voin kertoa, että se ei tosiaan tunnu kaiken sen rahan ja vaivan arvoiselta. Eihän sitä tietenkään 15 vuotta sitten osattu ennustaa, että internet muuttaisi lehtien, kirjojen ja musiikkitallenteiden merkityksen täysin ja meidän valtavat levykokoelmat muuttuisivat aarteesta ongelmajätteeksi. Onneksi oma jalanjälkeni alkaa olla yhä enemmän digitaalinen, ja tämän jälkeen lapsille jää ehkä vain muutama laatikko huolella valittuja viestejä luettavaksi sen jälkeen, kun en ole enää tässä ulottuvuudessa heille nalkuttamassa. Hopealusikoiden ja koriste-esineiden sijaan aion, jatkossakin, sijoittaa rahat elämyksiin, kokemuksiin, matkoihin ja sellaisiin muistoihin, joita ei voi laittaa jääkaapin oveen kiinni.
Periaatteen Nainen 
Huoh, kovaa hommaa karsiminen. Vaikka kuolinpesää en ole ollut selvittämässä seurasin läheltä tätini jäämistön lajittelua ja omakotitalon tyhjennystä. Neljäkymmentä vuotta vanhoja vaatteita ja kenkiä (ei mitään ihqua vintagea), varastot kattoa myöten täynnä kaikkea kaatopaikkatavaraa ym. Kaikki rikkinäinen oli laitettu talteen odottamaan tulevaa tarvetta. Ahdistus perikunnalla oli melkoinen. Juu, ei kiitos omille läheisille sitä.
Muuttaminen aika ajoin hillitsee pahimpia röykkiöitä pesimästä, olet oikeilla jäljillä! Tsemppiä savottaan 🙂
TykkääTykkää
Joo – eihän sitä toki omaa elämäänsä kannata elää miettien, millainen siivo kuolinpesässä on, mutta kyllä se oli itselle sen verran raskas kokemus siinä surun keskellä että yritän minimoida lapseni samalta duunilta.
Tällä hetkellä luopuminen tuottaa suoranaista riemua, mutta pitää tietty toivoa ettei tässä karsimisvimmassa mikään oikeasti tärkeä katoa matkasta. Vaikeeta, tämä omistaminen.
TykkääTykkää
Sanoisin että jokaiselle tekisi hyvää pakata elämänsä kymmenen vuoden välein, ja pohtia, mikä kaikki on oikeasti säilyttämisen arvoista. Tämän talon oon saanut tyhjentää 25-vuotisesta elämästä (sitä edellisestä elämästä oli jäänyt iso osa naapuriin), ja edessä siintää todennäköisesti vajaan kymmenen vuoden päästä toisen, vielä paljon isomman talon raivaustyöt. Oi ullakoita!
Eli joo, kyllä kannustaa oman elämän KonMarittamiseen – josko minä osaisin jättää jälkeeni fiksumman perinnön.
TykkääTykkää
En oikein osaa kuvitella mikä määrä mulla olisi materiaa, jos nyt ei 78 neliön asunto ja pienet varastokomerot rajoittaisi. Autotallit ja kellarit koituisivat varmasti mun kohtaloksi.
Toisaalta meidän Pampula on monessa lelussa ja vauvanvaatteessa huolissaan, säästetäänhän ne hänen lapsilleen – saan siis ihan lapsen omalla siunauksella hillota! 😀
TykkääTykkää
Meillä huonekalut ja muut romppeet kulkee maiden väliä 40-jalkaisessa kontissa eikä muuttojen vuoksi ole pakko karsia mitään kuormasta – 40 jalkaan mahtuu meidän kotitalouden tavarat oikein mukavasti. Välillä mietityttää tavaramäärä minkä kanssa me kuljetaan ympäri maailmaa mutta toisaalta kaikki meidän tavarat kertoo omaa tarinaansa eletystä elämästä. Kuvat on tärkeitä mutta yhtä lailla monet esineet nostaa itselleni mieleen muistoja, ja kotiutumisessa uuteen paikkaan mua itseäni auttaa omat vanhat tutut tavarat ympärillä. Musta tuntuu, että toistuvat muutot on mulle itselleni tehnyt omista tavaroista oikeastaan aikaisempaakin tärkeämpiä.
Toisaalta kaikesta on pitänyt oppia luopumaan siinä mielessä, että joka kerta kun koti pakataan konttiin mietin näemmeköhän tavaroitamme enää ja jos niin missä kunnossa… Kulkevat pitkiä matkoja kuitenkin maailman merillä ja valtateillä ja kaikenlaista voi reissun aikana tapahtua.
Kuolinpesääni en tässä elämänvaiheessa viitsi vielä miettiä. Toivon mukaan edessä on vielä lukuisia vuosia karsia meidän tavaramäärää tarpeen mukaan.
TykkääTykkää
Ei mekään siis millään rinkalla toki lähdetä liikkeelle:lapsilla on tietenkin omat tärkeimmät tavaransa, mulla mukaan tulee tauluja, astioita, omat lakanat ja tietyt muistoesineet, joilla on (varmasti) merkitystä. Toisaalta esimerkiksi meidän rakkaimmatkin huonekalut on olleet sellaisia, joista lopulta on täytynyt luopua (Ikeasta häälahjaksi hankittu pöytä oli niin iso, että kuskaamisen kuluvalla rahalla voisi ostaa kolme samanlaista, isoäidin perintölipasto kirjaimellisesti hajoaa käsiin) joten mitään isoa ei mukana kulje. Saa nähdä millaiseksi oma suhde tavaraan muotoutuu nyt kun oikeasti lähdetään.
Enkä mäkään haluaisi sitä kuolinpesää miettiä, ja tuskin on tarpeenkaan, mutta mun isä ei lopulta ollut kovin vanha kuollessaan ja se tuli ns. puskan takaa, joten sinällään yritän ainakin säästää lapset siltä että joutuisivat käymään läpi jotain mun vanhoja päiväkirjoja jos jäisin bussin alle tai jotain muuta hilpeää…
TykkääTykkää
Kaikenlaisen turhan sälän läpikäyminen läheisen kuoleman jälkeen on varmasti raskasta hommaa, mutta äidin vanhat päiväkirjat voisivat lapsille toisaalta olla ilahduttavakin löytö? Riippuu toki varmaan päiväkirjojen sisällöstä. ..Mua nolottaa omat nuoruuden päiväkirjani ajatuksena siinä määrin, etten kehtaa katsoa mitä olen niihin kirjannut muistiin 🙂 Mutta säästelen niitä nyt kuitenkin.
TykkääTykkää
Mun täytyy nyt noita nuorisolaisia lainatakseni todeta, että on sen verran sakeaa se mun materiaali päiväkirjoissa etten pysty itsekään sitä lukemaan enkä todella tahdo, että lapset tai lapsenlapset sen kautta muhun ikinä tutustuvat 😀 .
Ja nyt painopiste on nimenomaan turhalla sälällä, vaikka se tietty on varmaan makuasia mihin vetää turhan rajan 🙂 .
TykkääTykkää
Tsemppiä savottaan! Itse ajattelin aina, että ihmisen pitäisi muuttaa parin vuoden välein kuten opiskeluaikana, niin tavaramäärä pysyisi hallinnassa. Nyt ollaan asuttu täällä pian 10 vuotta ja ilman jokakesäistä varaston siivous-kirppistraditiota oltaisiin pulassa…
TykkääTykkää
Noh, mä olen muuttanut elämässäni noin 27 kertaa ja silti tavaraa on liikaa 😀 Tosin puolustaudun sillä, että ne viimeisimmät kriittiset muutot olin raskaana enkä joutunut kantamaan – pahoittelen kovasti kaikilta jotka joutuivat mun lapsuudenpiirustuksia kuljettamaan ympäri pääkaupunkiseutua.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: MUINA MYYJINÄ – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: MUUTOS PELOTTAA IHAN VITUSTI – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: MITEN ASUA ULKOMAILLA? – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: ANTISISUSTAJA HABITARESSA – Periaatteen Nainen