Oikeastaan kohta juhlitaan jo vuosipäivää siitä, kun yli neljän vuoden aktiivinen ja urheilullinen elämäntapa loppui. Nyt kun katson, vähän kauhunsekaisin tuntein, viimeisten kuukausien kalenterimerkintöjä ihmettelen, miten olen ikinä saanut urheilua ängettyä mihinkään väliin. Salijäsenyyden lopetusta edelsi neljä vuotta hurmoksellista urheilua, jossa kävin vielä viikko ennen synnytystä hikoilemassa spinningissä ja palasin bodycombat-tunneille potkimaan mielikuvitusvastustajia heti kun maidontuotanto oli tasaantunut sellaiseksi, ettei vaarana ollut kanssajumppaajien ruiskiminen luonnontuotteilla.
Tuon noin 3-4 kertaa viikossa kunnon hikiliikuntaa sisältäneen elämänvaiheen aikana ymmärsin, miksi ihmiset ylipäänsä urheilevat, aloin jopa seurata sitä televisiosta silloin tällöin liikuttuen (henkisesti), koska ymmärsin, millaista omien rajojen ylitys oli, millaista on tsempata itsensä huikeisiin suorituksiin. Ja olin varma, ettei pää kestä ilman säännöllistä endorfiiniannosta. Ja epäilin vähän, että musta tulee apaattinen sohvaperuna jos en maksa itseäni kipeäksi siitä liikkumisen ilosta, koska mun luonteelle motivaatioksi ei vaan riitä paremmat pakaralihakset, ei enemmän elinvuosia eikä edes lupa syödä vähän enemmän. Ahneus oli paras kannustin käymään salilla koko rahan edestä.
No, miten sitten kävi.
On tullut ainakin viisi kiloa lisää massaa. Siinä missä kaksi vuotta sitten olin elämäni kunnossa ja huikean tyytyväinen siihen, että kolmekymppisenä kroppa oli lihaksikas ja funktionaalinen ja pystyin tekemään vaikka mitä temppuja, niin kahdessa vuodessa olen palannut lähtöpisteeseen. Tai siis oikeastaan puolessa vuodessa. Haluaisin nauraa tähän päälle, että tekemättä mitään! Puolen vuoden aikana olen käynyt pari kertaa kiipeilemässä, mutta nämä boulderointikuvat ovat ihan täyttä lavastusta: olen niin korkeanpaikankammoinen että yleensä alan täristä jo ekalla otteella ja puolitoistatuntinen seinän äärellä sisältää paljon enemmän juoruilua kuin liikuntaa. Aloitin joogan paikallisessa mummoryhmässä, mutta syke nousee korkeammalle ihan vaan Emmerdalea katsoessa kuin tuossa letkeässä venyttelyporukassa – joka on sinänsä ihan tarpeellista kehonhuoltoa, mutta ehkä vähän liioittelua ottaen huomioon miten vähän kroppani näinä päivinä joutuu tekemään töitä. Kerran taisin käydä vesijuoksemassa. Olen myös tehnyt Yogailla satunnaisesti treeniä, ja pidän siitä kyllä paljon, mutta järkytyin kun en pystynyt tekemään power yoga-tuntia kokonaan, koska kunto loppui kesken. Minä, joka vielä vuosi sitten vedin helposti pari tuntia aerobistakin putkeen, perkele.
Kuitenkaan se, mitä pelkäsin eniten, ei tapahtunut. Pää ei levinnyt. Oikeastaan olen ollut oikein tyytyväinen, kun olen ehtinyt ahmia sekä tv-sarjoja että ruokaa rauhassa iltaisin. Olen tissutellut välillä lasin viiniä ja nauttinut elämästä eri tavoin kuin bodypumpissa, vaikka ajattelin, että vieroitusoireet iskevät viikossa. Eivät iskeneet. Olen ollut ihan onnellinen, vaikkei syke ole kovin usein noussut yli satasen. Paitsi portaissa, ne taas nykyään kyllä tuntuvat. Jopa pakaroissa, joiden paikalla on enää kuoppa. Ehdin tuossa urheiluhulluuden vaiheessa ihmetellä, miten ihmiset voivat olla liikkumatta ja nyt muistan, että ihan helposti. En juuri kaipaa hikoilua – en enää muista, kuinka hyvä fiilis siitä tuli.
En kuitenkaan nyt aio jämähtää tähän laiskanpulskeuteen: kunhan tämä pahin stressi kaikkien elämän osa-alueiden kanssa helpottaa, teen comebackin lenkkipoluille. Puolimaraton on taas mielessä loppusyksyksi, ja tavoite olisi toukokuussa taas liihotella kymmenen kilometriä jossain itähelsinkiläisillä kinttupoluilla. Kaipaan sitä vartaloa, jolla pystyi tekemään asioita, joka jaksoi liikkua, kantaa, kiivetä. Ja jolle ne farkutkin mahtuivat vielä. Vaikka ihmissäkkituolinakin on ihan mukavaa, niin minut on myös peloteltu kansanterveydellisillä kauhutarinoilla. Joten siinä missä salikorttia en vieläkään mene aktivoimaan, niin jotain on tehtävä. Ehkä se jotain on nyt alkuun pieni höntsäilykierros korttelin ympäri, mutta tässä taas ollaan. Nollapisteessä.
Periaatteen Nainen 
Hauskaa kuulla muutakin kuin liikuntaa ylistäviä näkemyksiä.
Voisinpa sanoa samaa. Muuten melkein voinkin, mutta mulla hajoaa pää. Ei heti, eikä näkyvästi, vaan salakavalasti ja hitaasti alan nuiventua. (Tai sitten kärsin jostain kausimasennuksesta eikä millään ole mitään tekemistä liikunnan kanssa, mikä toki on vaihtoehto sekin.)
TykkääTykkää
Noh, pää ei levinnyt, kaikki muu on. Mutta olen yllättynyt siitä, että viini, lukeminen ja ihan vaan makaaminen paikoillaan on toiminut melkein yhtä hyvin kuin hikiliikunta. Mutta kyllä mä palaan sen pariin, ei tämä laiskotteluvaihe ikuinen ole, tällä kertaa se oli vain urheilu joka joutui mun kiirekompromissin uhriksi. Mutta sain muistutuksen, että ei ne, jotka eivät liikkumisesta niin välitä, olekaan ihan niin outoja kuin joskus aina höyrypäissäni ajattelin :D.
TykkääTykkää
Mulla on samanlainen kokemus viimeisen vuoden ajalta. Tuli vaan elämä ja arki niin pahasti väliim, että olin suosiolla varmaan puoli vuotta liikkumatta.
Kyllähän sen nyt tässä iässä, vajaa nelikymppisenä, huomaa… Mutta silti mukana tuli myös paljon onnea ja rauhaa meidän elämään. Koska juu, kolme 1,5 tunnin urheilukertaa ON vaikea ympätä viisihenkisen perheen arkeen. Kun en yrittänyt epätoivoissani ehtiä liikkumaan, jäi, kuinkas muuten, rutkasti stressitöntä aikaa muihin juttuihin.
Mutta eihän tätä tällaista nyt tietenkään voi loputtomiin jatkua. Olen taas alkanut viritellä viikkoihini lenkki-iltoja, sisäpyöräilytunteja ja lihaskuntotreeniä. Haaveilen palaavani pilatestunneille. Liikkuminen tuntuu kyllä ihanalta. On ihanaa olla vahva ja on ihanaa jaksaa. (Vaikka ekat kerrat treenitauon jälkeen olivat kyllä ka-ma-li-a!)
Mä en ehkä tätä vauhtia ole nelikymppisenä ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin olin kolmikymppisenä… Mutta nelivitosena aion olla! Lapset kasvaa ja elämä väljenee. Huippujuttu!
TykkääTykkää
Joo, en usko että oma suhtautuminen on siinä mielessä ollut ihan tervettä, että se aikatauluttaminen on välillä ollut sellaista että urheilu on priorisoitu pakollisten töiden ja levon päälle, ja väliin jäänyt liikunta aiheuttanut kauhean morkkiksen. Että jos löytyisi se kuuluisa kultainen keskitie pikkuhiljaa! 🙂
Ja olet ihan oikeassa, se kunto varmasti rapistuu sata kertaa helpommin kuin palautuu – niitä väljempiä aikoja odotellessa!
TykkääTykkää
Mä olen aina liikkunut paljon ja toimin opiskeluaikana jumppaohjaajanakin. Sitten alkoi työelämä, löytyi parisuhde, tuli muita projekteja… Ja yhtäkkiä entisen himoliikkujan on ollut muka vaikea löytää kalenterista tarpeeksi aikaa säännölliselle liikunnalle. Oli yllättys, miten nopeasti liikkumattomuuteen tottuu. Helmikuun alusta liikunta on ollut taas säännöllistä ja myös yllättävän mukavaa. Odotan vielä sitä, että siihen ehdollistuisi niin paljon, ettei salille tarvitsisi mennä pakolla vaan ilosta kiljuen. Ehkä sekin päivä taas koittaa 😉
TykkääTykkää
Jumppaohjaajahistoria! Mä itse asiassa harkitsin – urheiluhulluimpana hetkenäni – että hakisin noihin Les Mills-koulutuksiin, kun haussa oli duuni, jota voisi tehdä missä päin maailmaa vain. Ja tosiaan, vaikka sitä kuvitteli ettei pärjää urheilua niin ei ole tehnyt edes tiukkaa.
Mutta lenkille vie tieni, heti kun Suomessa lakkaa satamasta räntää…
TykkääTykkää
Mulla on kaksi vaihdetta, joko liikun melko paljon ja säännöllisesti tai sitten en juuri ollenkaan. Jälkimmäinen vaihde on jatkunut vähän liiankin pitkään… Ihan hyvin pysyy mulla pää kasassa näinkin, mutta selän kanssa onkin sitten vähän toinen juttu! Omana ongelmanani on ajanpuutteen lisäksi se, etten viitsisi liikkua ihan vain liikkumisen vuoksi. Ratsastus on siksi mulle niin toimiva urheilumuoto, että se on eläinrakkaalle paljon muutakin kuin vain liikkumista. Harmi vain ratsastaa en täällä voi useammin kuin kerran viikossa. Täytyisi siis keksiä joku muukin liikuntaharrastus mikä olisi monipuolisesti antoisaa ja mielekästä.
TykkääTykkää
Mä haaveilen, että Espanjassa pääsisin taas ratsastamaan (Heppa Tyttö vm-85 täällä moi!). Suomessa siihen ei ole aikaa, paikkaa (ts. autoa) saati rahaa. Mutta toistaiseksi pitänee pakottaa itsensä liikkumaan juuri liikkumisen vuoksi, eli lenkkipolulle käy tieni… Yyh. Tsemppiä sinnekin, etenkin selän kanssa!
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: HERKUTTELUPÄIVÄ FOREVER – Periaatteen Nainen