Nyt ollaan vihdoin eräässä vedenjakajassa: takana on minun ja Käytännön Miehen pian kymmenvuotisen parisuhteen pisin erillään vietetty ajanjakso (71 päivää) ja tämän loman jälkeen meillä on jäljellä – jos kaikki menee kuten on suunniteltu – enää yksi jakso etäsuhteilua (55 päivää). En ihan vielä uskalla ajatella sitä, että jos asiat järjestyvät niin hyvin kuin ne hetkittäin näyttävät järjestyvän niin juhannuksen jälkeen me elämme normaalia perhe-elämää. Espanjalaista perhe-elämää enkä nyt ihan tiedä voiko meitä sanoa normaaleiksi, mutta ainakin parisuhde on muutakin kuin hyvän yön toivotuksia Messengerissä. Odotan tietenkin elämän laakapalloa tähänkin väliin, eiköhän siellä Gibraltarin ja Espanjan välille syty sota tai muuta, mutta menoliput on kuitenkin hankittu. Onneksi emme lennä Unitedilla, niin sen suhteen ei ole suurempaa huolta. Heh heh.
Olin jo kirjoittamassa syväanalyysia etäsuhteesta kunnes huomasin kirjoittaneeni suunnilleen sanasta sanaan samanlaisen postauksen jo melkein vuosi sitten. Keskeinen viesti oli yhä sama kuin viimeksi: en suosittele. Haluaisin kirjoittaa, kuinka etäsuhde on ollut suurta itsetutkiskelun aikaa ja syventänyt parisuhdetta ja luonut välillemme upean henkisen siteen, mutta ei. Välillä se on ajanut ihan eron partaalle ja aina ne ensimmäiset viikot yhdessäoloa ovat olleet todella tahmeita, kun on pitänyt opetella taas alusta asumaan uudestaan sen sydämensä valitun kanssa. Ja nyt kun Käytännön Mies on täällä, sen sijaan että haluaisin istua käsi kädessä ja puhua tunteista haluankin vain olla yksin. Tai haluan totta kai sitä hempeilyäkin, mutta akuutimpaa on saada nukkua sekä yö- että päiväunia, käydä vessassa että kymmenen lasta huutaa oven takana äitiä erotuomariksi (okei, niitä on vain kolme mutta vessan akustiikan takia se kyllä kuulostaa kymmeneltä) sekä tehdä töitä ilman että uhmaikäinen tulee repimään läppäriä kädestä voidakseen katsoa Sanabileitä Netflixistä.
Samalla vähän säälittää Käytännön Mies, joka joutuu keskelle työleiriä. Se on vähän hassua, sillä meillä on tämä kevät nukuttu poikkeuksellisen huonosti sairastelusta ja pahoista unista ja vänkyrään menneistä pussilakanoista johtuen ja kun itse herää yöllä kuudetta kertaa vakuuttamaan, että ei ole aamu, kannattaa vielä vähän nukkua tai vaihtamaan lakanoita niin voin melkein vannoa, että vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus on tuntunut Espanjassa asti. Enkä ole silloin niin kauheasti säälinyt itseäni vaan enemmän ollut perkeleen kiukkuinen siitä, että eräs toinen nukkuu sen yön kaikessa rauhassa katkeamatonta unta ilman että kukaan potkii otsaan tai pissaa tyynylle. Vanhemmuus on kauhean paljon kivempaa, kun sen voi jakaa. Edes ne huonot yöt.
Lupaan, että kun etäsuhde on ohi ja meitä on taas kaksi aikuista kasvattamassa toisiamme ja lapsia, niin en ihan heti valita siitä että toinen jättää kaapinovet auki tai ostaa väärää leipää. Koska ainakin se toinen on olemassa siinä lähellä siinä vaiheessa, kun itse huomaa ettei ole ihmisenä aivan vielä tarpeeksi jalostunut pystyäkseen käsittelemään kypsästi sen että lapsi on piirtänyt lempihuulipunalla seinään aarrekartan tai tunkenut veljensä sieraimeen legon. Ja jos käy onni, toista tällaista opettavaista ja hiton raskasta ajanjaksoa ei enää osu kohdalle, kyllä yli 18 kuukautta asumista saman mantereen eri puolilla riittää.
Periaatteen Nainen 
Voin niin (surullista sinänsä) samaistua tähän. Ei kyllä jatkuvaan oo luonne jalostunut vaan on ottanut päästä ja lujaa. Onnea teille selviytymisestä ja tämänkin aikajakson lähes kokonaan selättämisestä!
TykkääTykkää
Juu, ihanaa se olisi jos kaikki tällainen kasvattaisi mutta ei, lähinnä ketuttaa :D. Ehkä sitten jälkikäteen osaan arvostaa opetuksia, mutta veikkaan että nalkutus jatkuu entiseen tapaan aika pian kun on palattu ”normaaliin”.
TykkääTykkää
Hui, kuulostaa rankalta! Itekin olin 3 vuotta etäsuhteessa (joskus oli jopa 5 kuukauden taukoja näkemisessä) ennen kuin päätiin muuttaa miehen luo ulkomaille. Mutta ei ne surut ja murheet olleet kyllä mitään tuohon sun kuvailemaasi verrattuna, lapsista huolehtiminen yksin on kyllä varmasti aikamoista työtä! Tsemppiä vielä, kohta se on onneksi ohi!
TykkääTykkää
Viisi kuukautta! Apua!
Ja noh, mulla on ihan huiput tukiverkot – ilman niitä olisin päätynyt suljetulle osastolle. En siis ole ollut mitenkään täysyksinhuoltaja, mutta toki se toinen vanhempi on vastuussa eri tavalla kuin muut sukulaiset tai naapurit. Nyt otan ilon irti tästä parin viikon löysäilystä, kun kotona onkin kaksi aikuista. 🙂
Ja mekin sitten päädyttiin juuri siihen ratkaisuun, että miehen mukaan ulkomaille…
TykkääTykkää
Kuuolostaa osittain tutuilta nuo tunteet. Viime kesänä ensin itse lasten kanssa pari kuukautta toisella mantereella, miehen pikavisiitti sinne ja lapset lähti isin kanssa kotiin kolmeksi kuukaudeksi. En voi sanoa että olisi ollut helpompi olla lapsista erossa ja nukkua yöt hyvin. Suurempi huoli oli kaikkien pärjäämisestä Suomessa, kuin miten minä pärjäsin lasten kanssa. Yksin ollessani heräsin monta kertaa yössä tarkistamaan onko kaikki ok ja aamuisin odotin Suomen aamua ja kuulumisia. Hienoa että pärjättiin, mutta ei se helppoa ollut, kenellekään meille.
Tsemppiä sinne. Toivottavasti kaikki menee niinkuin nyt on suunniteltu! 🙂
TykkääTykkää
Kiitos tsempeistä :).
Ja rehellisesti sanoen en usko, että on helpompi osa olla erossa perheestä! Itse en pystyisi siihen, ainakaan jollei olisi aivan pakko, enkä vaihtaisi tätä arkea lasten kanssa parempiin yöuniin (paitsi ehkä viikoksi).
Hurjia reissuja teilläkin, itsekin haaveilen kyllä pidemmistä irtiotoista sitten, kun lapset on isompia. Kuten vaikka kakskymppisiä… 😀 (vaikka realistisesti jos joskus vielä opiskelen niin varmasti tulee pidempiä ulkomaanjaksoja ja sitten pitää vain opetella luottamaan ja luopumaan siitä omasta matriarkan roolista…).
TykkääTykkää
Mä oon niin miettinyt, miten sä jaksat kolmen pojan yh-arkea. Mut sit mä mietin, että teistä kahdesta mä olisin kuitenkin ennemmin sä, joka jakaa arkensa eläväisten poitsujen kanssa. Rauhalliset yöunet on ihan jees, mutta ei riitä korvaamaan omien lasten läsnäoloa. Etäsuhdekin on bebasta, en lähtisi ikinä uudelleen, nimi. kolme ja puoli vuotta skypeä (ja sitten ero)
TykkääTykkää
Joo, se on ihan totta: mulla on helpompaa (vaikkei se valvottuina öinä siltä aina tunnukaan). Ja oikeastaan tukiverkot ovat mahtavat, joten periaatteessa jaksan ihan hyvin – sitten itse aiheutettu stressi, sairastelut tai muut saattavat vähän sotkea pakkaa.
Musta ei olisi etäsuhteeseen jollei nyt kyse olisi todella vakiintuneesta ja varmasta suhteesta. Hullun hommaa!
TykkääTykkää
”Vähemmän lämpimien ajatusteni viileä tuulahdus” – anteeksi, mutta naurahdin ääneen. En asialle, vaan loistaville sanavalinnoille. Hyvin jaksettu! En ehkä olisi pystynyt samaan. Oot kova mimmi.
TykkääTykkää