Koska vaalien jälkeisessä maanantaissa ei muuten ollut tarpeeksi maailmantuskaa, kävin aamulla katsomassa elokuvissa Machines-dokumentin. Intian Gujaratissa kuvattu dokumentti menee suoraan sylttytehtaalle, tekstiilitehtaalle jossa köyhät miehet tekevät ympäripyöreitä päiviä parin dollarin palkalla kemikaalien, pölyn ja kaikin puolin epäinhimillisten olosuhteiden keskellä. Jostain syystä alkoi kovasti kutittaa ne päällä olevat omat vaatteet – Zaran farkut, joiden materiaali tulee myös samoista tehtaista.
Tekstiiliteollisuuteen jo lapsena tottuneen ohjaajan, intialaisen Rahul Jain dokumentin tiedollinen anti ei ehkä ole niin suuri kuin olisi voinut olla. Hän antaa kuvien ja ennen kaikkea koneiden ja polttouunien metelin puhua puolestaan, visuaalisesti reilu tunnin mittainen dokumentti onkin upea. Se antaa äänen muutamille työntekijöille, jotka varsin koruttomasti kertovat arjestaan – miten vähän köyhällä on vaihtoehtoja, miten lapsena aloitettu työ tehtaalla voi mahdollistaa paremman työpaikan aikuisena, miten nälkäiset työntekijät ovat liian heikkoja järjestäytyäkseen. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä esimiestason työntekijää, ehkä jopa paikan pomoa, joka saa kyseenalaisen kunnian olla yksi vuoden epämiellyttävimmistä elokuvapersoonista. Valitettavasti hän vain on todellinen.
Yksi dokumentin ehdottomia ansioita on se, että tuotantoketjussa mennään taas hieman alemmaksi: vaateteollisuuden hikipajoista on puhuttu paljon, mutta silloin keskustelussa on usein Bangladeshin tai Kiinan ompeluleirit, joissa vaatteet vähintään yhtä kamalissa oloissa kootaan yhteen ennen kuljettamista ketjuliikkeisiin ympäri maailman. Vielä ei ole päästy näkemään millaisia uhrauksia ihmiset ja ympäristö tekevät raaka-aineiden saamiseksi keinokuiduista puuvillan viljelyyn, mutta nyt olemme taas nähneet tuotantoportaan yhden vaiheen, joka ei sekään kestä lähempää tarkastelua. Tieto lisää taas länsimaisen kuluttajan tuskaa: taas yksi vaihe oman vaatteen syntyprosessissa, jolle ei itse oikein voi mitään. Viiden euron paidan valmistuksen jokaista vaihetta tuntuu olevan mahdoton jäljittää, ja toisaalta tämä muistutti siitä, että pelkkä vaatteen valmistus ei vielä lupaa, että koko prosessi kuidusta kuteeksi olisi ekologinen ja eettinen.
Dokumentissa kuvataan usein tarkkaan tuskaisen väsyneitä työntekijöitä, jotka torkahtelevat työpisteilleen. Työ on mekaanista, hetkittäin erittäin vaarallista ja äärimmäisen kuluttavan näköistä. Mutta meidän sääliämme eivät tekstiiliteollisuuden työntekijät kaipaa, vaan palkankorotusta, arvostusta ja parempia työolosuhteita. Ei liene realistista ajatella, että kankaita ei enää valmistettaisiin tai että köyhät eivät tarvitsisi töitä jatkossa, mutta jotain… jotain pitäisi tehdä. Rahul Jain teki dokumentin. Erityisen pahaa teki katsoa tehtaan nuorimpia työntekijöitä, jotka silmämääräisesti olivat 12-13-vuotiaita, käsittelemässä kemikaaleja, värejä ja muita myrkkyjä ilman mitään suojakäsineitä. Lihansyönnissä itseäni tökkii ajatus siitä, että eläimiä kasvatettaisiin kärsien vain päätyäkseen minun ruoakseni ja vastaavasti omatuntoa painaa ajatus lapsista, joiden terveys ja hyvinvointi vaaraantuu vain siksi, että voin ostaa halpoja uusia vaatteita.
Kuvat: Finnkinon sivuilta
Periaatteen Nainen 
Jaan maailmantuskasi. Tätä dokumenttia en ole vielä nähnyt, mutta katsoin ehkä noin vuosi sitten The True Cost of Fashion-dokkarin, jossa käsiteltiin myös tätä aihetta. Muistaakseni pääpaino oli juuri esim. Indonesiassa työskentelevissä ompelijoista, mutta sivuttiin myös Intiassa käsiteltyjä kankaita jne. Kyllä ahdistaa. Nimenomaan vaatteiden suhteen koen jotenkin vaikeaksi tehdä eettisiä ja ekologisia valintoja juuri sen takia, että tuntuu vaikealta saada tarpeeksi tietoa aiheesta. Mikä olisi se oikea valinta? Ainoa helpohko ratkaisu on kuluttaa vähemmän eli ostaa vähemmän vaatteita. Vieläkin tulisin toki paljon vähemmällä toimeen, mutta oletan ostavani paljon vähemmän uusia vaatteita kuin keskiverto länsimainen nuorehko nainen.
TykkääTykkää
Mä olen löytänyt Facebookista pari kirppistä, joissa kulkee mun lempimerkkieni tuotteita, jotka poikkeuksetta on olleet hyvässä kunnossa ja kivoja tuotteita (tietty myös aika kalliita kirppiskamaksi, mutta kaikkea ei kyllä voi saada). Että ehkä pitäisi vain siirtyä käytettyihin, jo pelkästään se rajoitettu valikoima varmasti tehoaisi omaan kulutukseen.
Ja tosiaan, usein sitä haluaisi uskoa että korkea hinta indikoi työntekijöiden parempaa palkkaa (ja laatua ja ekologisuutta) mutta olen itse käynyt esimerkiksi Niken käyttämässä sweatshopissa työni puolesta ja well, ei se mitään ylevää ollut. Ja silti yhä ostan Nikeä, perkele.
TykkääTykkää
Samaa maailmantuskaa täälläkin. Mä yritän kuluttaa vähemmän, harkiten, ja kalliimpaa. Tietenkin voi olla, että arvokkaammat vaatteet tehdään samoilla pajoilla, mutta toisaalta: viiden euron t-paita ei voi olla eettinen millään mittarilla, viidenkympin paidalla on mahdollisuus.
Niin ja sit voi myös ostaa käytettyä. Mutta mä en ihan näe, miten se parantaa työläisten oloa siellä kaukomaissa, että kysyntä notkahtaa.
TykkääTykkää
Joo, kun on itse käynyt paikassa, jossa tehdään samassa rytäkässä halpiskama ja kalliimmat tuotteet niin usko meinaa loppua. Toisaalta nyt tuntuvat lisääntyvän vaihtoehdot, joissa tuotanto on ollut Portugalissa tai Virossa – paitsi tietty ne kankaat.
Työläisten oloahan se vähemmän ostaminen ei paranna, mutta totuushan on se, että kulutuksen on käännyttävä laskuun (enkä usko, että se tapahtuu sillä että ostamme vähemmän ja laadukkaampaa ja työläiset saisivat sillä enemmän rahaa). Ylipäänsä ympäri maailmaa mielenkiintoista, ja vähän pelottavaa nähdä, miten käy kun robotit tulee ja ”vie työt”.
TykkääTykkää
Joo, se on eri maailmantuska se ylikulutus. Kulutuksen kääntyminen jyrkkään laskuun olisi hyväksi ympäristölle ja pitkällä tähtäimellä myös ihmisille, mutta lyhyellä tähtäimellä se voi aiheuttaa aikamoista tuhoa just köyhissä maissa.
Adidaksen pomo harmittelee sitä, että robotti ei osaa laittaa nauhoja tossuihin. Siihen tarvitaan vielä ihminen. Kaiken muun hoitaakin kone.
On tää jännä maailma. Aivot menee solmuun kun yrittää miettiä, mikä olisi pienin paha. Mulla se on se, että kierrän halparättipikamuotikaupat kaukaa. Ei se maailmaa kokonaan paranna, mutta on sentään jotain.
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: VIRHEOSTOKSISTA OPPII? – Periaatteen Nainen