KIKATTAVA KAKKIAINEN JA LASTEN DISKO

kikattavakakkiainendisco.jpg

mccitykani.jpg

Käytiin eilen kreisibailaamassa. Meidän 2-vuotias on ihastunut Kikattavaan Kakkiaiseen, jonka levyä ja etenkin sen nimibiisiä on kuunneltu Spotifystä kohtuullisen paljon. Olen Kikattavalle Kakkiaiselle muutaman hammaspesun ja sormikkaiden pukemisen verran velkaa, koska se on osoittautunut hyväksi tavaksi harhauttaa uhmaikäistä taaperoa. Heti kun Kikattava Kakkiainen alkaa soida, lapsi alkaa heilutella kahta sormea (lapsen vakioliike, en tiedä haluaako näyttää rauhanmerkkiä vai ikäänsä, mutta söpö se on!) ja rytmikkäästi astua jalkaa toiseen eteen. Ei sellaista voi vastustaa.

Niinpä päädyin eilen viemään 5- ja 2-vuotiaat Savoy-teatteriin Kikattavan Kakkiaisen lasten discoon, vaikka hinta vähän hirvitti. Neljän hengen perhelippu olisi maksanut 56 euroa mutta meillä esikoinen valitsi mieluummin kotiin jäämisen (ja suurin osa yleisöstä olikin alle eskari-ikäistä) ja me saimme lopulta muutaman lipun hieman halvemmalla, sillä kuten usein lastentapahtumissa, myös eilen Facebook-sivulla kaupattiin lippuja sairastapauksen takia. Täytyy silti sanoa, että niin paljon kuin haluankin lastenkulttuuria tukea, niin 15,50 euroa on vähän suolainen hinta 45 minuutin joraamisesta.

Pojilla oli kuitenkin kovin hauskaa. Vaikkei Savoy-teatteria ole suunniteltu juuri lasten esityksiä varten, se oli oikein toimiva. Fiilis oli rento ja iloinen, pitkälti myös hyväntuulisen yleisön ansiosta. Istumapaikoista huolimatta monet lapset, mukaanlukien omani, karkasivat heti alussa lavan eteen jytäämään ja me vanhemmat sitten vain tsemppasimme reunoilla. Ainoa hetki, kun vapaasti hytkyvät lapset aiheuttivat huolta oli kun Kikattava Kakkiainen laskeutui innokkaan fanijoukkonsa keskelle ja muksut ryntäsivät kaikki yhtä aikaa häntä halaamaan. Tästäkin selvittiin onneksi ilman huutoa ja itkua.

En huomannut, että vastaavia discoja olisi nyt keväällä enempää luvassa mutta joku keikka on ainakin Itiksessä ensi kuussa. Menemme varmasti sinne, mun mielestäni MC Citykani oli hauska ja reipashenkinen hahmo ja Kikattava Kakkiainen… no, 5-vuotiaan Periaatteen Naisen suurin idoli oli Kikka, että ehkä olen vain iloinen että kotimaisen lastenkulttuurin uusin vientituote uppoaa meillä näin hyvin. Siihen asti sitten kuunnellaan repeatilla näitä biisejä Spotifysta.

IHANA EX TEMPORE-ELÄMÄ

kottikärryt.jpg

Kun tutustuin eräällä vauvafoorumilla esikoistani odottaessa ryhmään epämääräisten nimimerkkien takana hermoilevia tulevia äitejä, en osannut odottaa tätä. Pahin skenaario oli mielestäni, että ”Kevätkesän odottajat 2010” olisivatkin parrakkaita pervoja, mutta en arvannut, että ne vähän varovaisesti äitiyspakkauksesta ja ultrista Stockan kahvilassa juttelevat naiset olisivatkin sellaisia ystäviä, joita uskaltaa jo tässä vaiheessa sanoa elinikäisiksi. Olen varmasti hehkuttanut ”mammajengiä” ennenkin, ja hehkutan varmasti jatkossakin: mikä mahtava sattuma, että sille samalle foorumille oli eksynyt juuri nämä ihmiset, joista tuli paljon muutakin kuin jonotusseuraa synnytysvuorolle.

Tänään kävi hieman niin kuin teineille, joiden viattomasta Facebook-kutsusta lähtenyt illanvietto lähtee leviämään ja lopulta eskaloituu poliisien keskeyttämiksi bakkanaaleiksi. Tai okei, vaikka meistä lähti meteliä ja muuta, ei virkavaltaa tarvittu viiden äidin ja 11 lapsen hillitsemiseksi. Mutta aamulla eräs meistä kysyi Facebook-ryhmässämme seuraa päiväksi, ja kun kutsu kävi Keltaiseen Taloon, toisen äitiystävän ihanaan kotiin, ilmottautuivat yhtäkkiä muutkin mukaan. Kevätauringon ja Keltaisen Talon kutsua on vaikea vastustaa. Todettakoon, että sekä talon emäntä että isäntä ovat vielä loistavia kokkeja, mikä ei mitenkään vähentänyt paikan viehättävyyttä.

Luulen, että Keltaisen Talon asukkaita alkoi ehkä jossain vaiheessa hirvittää ovista ilmestyvät kääpiöt kuravaatteissa, vaikka toisaalta en keksi yhtään paikkaa jossa vieraat (ja tällä tosiaan tarkoitan paitsi tuttuja myös tuntemattomia) otettaisiin lämpimämmin vastaan, vähän niin kuin Muumitalossa. Paitsi Keltaisen Talon asukkaat ovat huomattavasti hoikkarakenteisempia. Oli kuitenkin ihanaa päästä evakkoon omakotitaloon, jossa lapset saivat riehua kolmessa kerroksessa. Näissä paikoissa iskee aina se omakotitalokuume, vähän niin kuin Porvoossakin.

minäjapojat.jpg

Vaikka tärkeintä oli tietenkin loistava seura, jossa kelpasi korkata pullo Rieslingiä ja hämmästellä sitä, miten helppoa on kun lapset katosivat keskenään kellariin leikkimään, niin en voi väittää etteikö tuoreet sämpylät, vohvelit, chili sin carne ja Keltaisen Talon emännän uudella kahvikoneella tehdyt latet olisi myös olleet osa tämän lauantain taikaa. Että kiitos, ja anteeksi, sinne kuuden kilometrin päähän.

Viime vuosina tapaamisten järjestäminen on ollut aina sellainen kolme Doodle-äänestystä, viisi peruutusta ja uudelleen sopimista ja pitkät palaverit vaativaa organisointia. Nyt yhden äidin aamupäivän tylsistyminen johti iloiseen jälleennäkemiseen. Tuli mieleen oma lapsuus, josta monet parhaista muistoista liittyvät kavereiden kanssa vietettyihin rantapäiviin ja siskonpetiin päättyneisiin iltoihin, kun vanhempamme tapasivat toisiaan ja meistä lapsista tuli siinä sivussa ystäviä. Se kyllä vaatii jonkin verran neliöitä sekä hermoja, ja niitä löytyi onneksi Keltaisesta Talosta. Voi kun useammin saisi aikaiseksi tällaisia ex tempore-lähtöjä. Tietenkään tätä hehkutusta ei voi päättää kuin toteamalla, että viisi minuuttia sen jälkeen kun olimme poistuneet ovesta, kuopus oksensi päällensä. Perus.

P3112596.jpg

OLEN SITTEN HILJAA

Olin eilen matkalla Kampista Kaisaniemeen yliopiston kirjastoon. Sää oli sellainen just niin ihana kuin se Suomessa maaliskuussa voi olla, märkää ja kylmää ja taivaalta tuli alas jotain epämääräistä jäätynyttä lokinkakkaa muistuttavaa kamaa. Olen kuitenkin hyötyliikkuja henkeen ja vereen ja päätin, että suosin tunneleita ja menen Kampin keskuksen kautta Forumiin ja tunnelin kautta Steissille ja siitä sitten kipitän rautatientorin läpi ja äkkiä takaisin sisätiloihin ja metroaseman kautta yliopiston kirjastoon. Tämän seikkaperäisen reittivalintaani koskevan selostuksen on nyt tarkoitus vakuuttaa kaikille lukijoille, että ulkona oli välttelemisen arvoinen ilma.

En ole pitkään aikaan kulkenut keskustassa ja nyt päädyin kulkemaan kahden rautatientorille leiriintyneen porukan läpi. Logistisista syistä päädyin ohittamaan lähietäisyydeltä vain Suomi Ensin-porukan pisteen – jos olisin kulkenut sata metriä etelämpänä olisin kohdannut jo helmikuun lopusta asti keskustassa maahanmuuttoviraston käännytyspäätöksiä protestoineet henkilöt, joista suurin osa on ulkomaalaistaustaisia. Samassa paikassa eilen yritettiin myös itsemurhaa, ja siitä tapauksesta kirjoitti jo surullisen osuvasti Saku Timonen. En nyt mene sen enempää tämän mielenosoituksen syihin tai seurauksiin: en tunne epäoikeudenmukaisiksi sanottuja maahanmuuttoviraston päätöksiä, mutta toisaalta en epäile etteivätkö mielenosoittajat ja toisaalta kielteisen päätöksen jälkeen piiloutuneet turvapaikanhakijat olisi äärimmäisen ahdistuneita ja epätoivoisia.

Mun teki jo eilen mieli kirjoittaa siitä kolmen hengen Suomi Ensin-porukasta, jonka ohitin loskassa tarpoessani. Että siinä missä vastapäisellä puolella protestoivilla ei oikeasti ole juuri mitään vaihtoehtoja, niin Suomen eroa EU:sta ja kaikkien etäisestikään ulkomaalaisilta näyttävien karkoitusta vaativat kantasuomalaiset siinä… ihanko oikeasti he kokevat tämän maailman niin suurena uhkana, että seisovat päivät pitkät tuossa säässä? He eivät uhonneet vaan varsin kiltisti siinä siivoilivat omaa aluettaan, mutta kuitenkin. Oikeastihan meidän suurin uhka ei ole edes ne, jotka tulevat Suomeen kokeilemaan onneaan turvapaikkabingossa saati sitten oikeasti hädänalaiset, jotka tarvitsevat apua. Mutta en ole vielä nähnyt Suomi Ensin-ihmisiltä kovin analyyttisia lausuntoja ilmastonmuutoksesta, vesistöjen saastumisesta tai mistään muustakin ihan oikeasti koko ihmiskuntaa uhkaavista asioista, jotka omalta osaltaan ovat osa tätä ilmiötä, jota he nyt rautatientorilla kovasti vastustavat.

Nämä kolme suomiensinläistä olivat silleen aika normaalin näköistä väkeä ja uskon, että niitä häiriintyneimpiä yksilöitä lukuunottamatta he ovat ihan aidosti huolissaan jostain. Eivät selvästikään maailmantilasta noin yleisellä tasolla, mutta omasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Ehkä se teltan luona seisoskelu sitten tuo jotain hallinnan tunnetta, että tekee jotain konkreettista oman hyvinvointinsa eteen, kuka tietää. Mutta kyllä se hämmästytti ja kummastutti tällaista isompaakin kulkijaa. Heillä on äänioikeus, varmasti varaa tehdä valintoja oman elämänsä suhteen, ilmainen koulutus ja sadan metrin päässä loistava yliopisto ja kirjasto täynnä tietoa. Harmi, että näitä ei haluta hyödyntää.

Haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta en jaksa. En jaksa, koska keskusteluilmapiiri on nykyään sellainen, missä tyhjät tynnyrit kolisevat kauhean lujaa, huudetaan ettei suomalaisilla ole mitään tekemistä minkään kanssa tajuamatta esimerkiksi että jo oma älypuhelin on osa globaalia epäarvoisuutta. Viimeksi kun otin kantaa aiheeseen kirjoitin selvästi liikaa, koska näiden todellisuuskriitikoiden valemediassa mua siteerattiin varsin mielenkiintoisesti jättäen puolet tekstistä pois. Tässä alkaa tulla itsekin epätoivoiseksi ihmisten kollektiivisen tyhmyyden ja empatiakyvyttömyyden edessä.

AIKUISTEN OIKEESTI

Vaikka vietän ihan vaarallisen paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, olen aika antiikinaikainen kaikkien sovellusten kanssa. Snapchattia en ole koskaan nähnytkään, puhumattakaan mistään 2000-luvulla syntyneiden pikaviestimistä. Tinderiä olen kurkkinut kaverien olan yli ja päivitellyt sitä miten ennen piti mennä koko illaksi baariin ja ei ollut soveliasta yrittää kuin yhtä potentiaalista kumppania kerrallaan. Ja sitten se LinkedIn, joka oli kummitellut mielessä jo vähän aikaa.

Olen tässä vuoden verran pääasiassa pyöritellyt peukaloitani. Tai no olen kirjoittanut sen surullisenkuuluisan kandin (joka meni läpi nelosen arvosanalla – enää puuttuu se vieläkin legendaarisempi tilastomatematiikka ja pari sellaista vasurilla vedettävää täytekurssia), matkustanut ja pyörittänyt pientä projektia tämän perhearjen rinnalla, mutta mitään päivätyön tapaista. Ja nyt kun tässä mietitään jo muuttopäivää, on ihan hyvä hetki alkaa miettiä sitä millä rahalla churroja ostetaan jatkossa.

Liityin siis yleisestä painostuksesta LinkedIniin. Oli melkoisen haastavaa löytää itsestään kuva, joka on alle 10 vuotta vanha, siinä ei ole aurinkolasit päässä, skumppalasi kädessä tai pari lasta niskassa. Ei siis yleensä yhtä aikaa, mutta mitään edustuskuvia ei ole tullut räpsittyä. Ehkä sitten se on listalla kun alan päivitellä profiilia ammattimaisemmaksi, vaikka varmaan kuvaa kannattavampaa olisi saada aikaiseksi ajantasainen ja uskottava CV.

cincin.jpg
Cin cin, tuleva työnantaja?

Olen ollut viimeksi työhaastattelussa yli kahdeksan vuotta sitten. Siinä välissä ovat haastatteluvideot yleistyneet, ihmisillä on mentoreita ja ihan älyttömän hienoja viritelmiä, verkostoja ja tuntuu, että nykyisillä 25-vuotiailla on noin triljoona kertaa kokemusta, itseluottamusta ja kontakteja kuin itsellä oli siinä iässä. Tai edes nyt. Mutta kyllä se tästä, työnhakua ehkä helpottaa se, että tästä 4000 kilometriä etelämpänä olen tosi eksoottinen ja osaan omituisia kieliä. Vähän silti jännittää, tämä kohta yli seitsemän kotiäidivuoden päätös ja paatos.