Arkijärki-Jenni jo jonkin aikaa sitten kyseli, miten se mun kauheasti etukäteen kuuluttamani ostolakko sujuu. Ajattelin, että raportoin teille tunnollisesti kerran kvartaalissa, koska kukaan nyt jaksa joka kuukausi lukea siitä mitä ihania vaatteita haluaisin ostaa ja miten vaikeaa on länsimaalaisen ihmisen olla koko ajan ylikuluttamatta.

No, miten sitten menee?

Noh. Tämän postauksen kuvituksena on vaaleanpunaiset Gazelle-tennarit ja varmaan arvaattekin, että on aika tunnustaa. Lipsahti. Onnistuttuani kaksi kuukautta vaientamaan kaikki ostoimpulssit, voin rehellisesti myöntää olleeni mainoksen (tai tässä tapauksessa Instagram-kuvan) uhri: siitä kun näin kuvat näistä voimavärissäni ilmestyneistä lenkkareista, meni noin neljä minuuttia että olin naputellut ne tilaukseen verkkokaupasta. Olin hyvin tietoinen, että kahden kuukauden kurimus menee nyt hukkaan enkä pysty tätä perustelemaan millään tavalla. Kaapissa oli kaksi suht uutta kenkäparia odottamassa, mutta en vaan voinut vastustaa noita.

Periaatteessa voisin sanoa, että tämä oli ainoa harha-askel matkalla askeesiin. No ei ollut. Se toinen harha-askel on vaan postissa matkalla paikalliselle Ärrälle, koska eräiden punaisten ballerinojen seikkailu on ollut sellainen, että maailmankaikkeus selvästi yrittää viestittää mulle että ÄLÄ OSTA. Ei pitäisi. En tarvitsisi. Nämä kengät ovat selvästi mun heikko kohta. Mun jalkahan on vaatimattomasti kokoa 42 ja voin kertoa, että teini-iässä ei löytynyt mitään kauniita ja kivoja kenkiä siinä koossa. Sain hankkia kenkäni miesten osastolta ja niitä kutsuttiin koulussa mm. kanooteiksi ja suksiksi. Eihän se nyt mikään pätevä puolustus ole, mutta aikuisena olen kyllä nauttinut verkkokauppojen tarjonnasta senkin edestä.

Olen siis ostanut kaksi paria kenkiä. Harkitsen vakavasti erään mekon ostamista, koska en saa vain päästäni pois mielikuvaa jossa istun juuri se mekko päällä lukemassa kirjaa ja juomassa viiniä Espanjassa lempiravintolani edustalla. Sen lisäksi olen, vastoin aiempaa päätöstäni, ruinannut äitienpäivälahjaksi erästä hupparia. Olin päättänyt, että lahjavaatteet otetaan vastaan, mutta niitä ei erityisesti pyydetä. En voi ulkoistaa shoppailunhimoani. Arvontoihin olen osallistunut, koska voitettua vaatetta ei lasketa. Ajattelin myös, että vaatteiden itse tekeminen kyllä hyväksytään, koska olen niin laiska ja lahjaton käsitöissä, että luultavasti kulkisin ennemmin vuoden jätesäkissä kuin tarttuisin itse neulaan ja lankaan.

Noin yleensä tämä on tehnyt hyvää, etenkin taloudellisesti. Olen joutunut tarkastelemaan kriittisesti vaatekaappiani ja olenkin, sekä muutto että tyylinmuutos mielessä, karsinut sieltä paljon myyntikelpoisia yksilöitä, joita en vain ole ikinä pitänyt (ja joita tiedän, etten ikinä pidä – vaikka nyt se röyhelötoppi, joka päällä kuvittelin vatkaavani salsatunnilla… ei taida tapahtua) ja sitten niitä reikäisiä ja rähjäisiä vaatteita, joissa en kehtaa käydä edes siellä Ärrällä lunastamassa pakettiani. On tullut entistä selvemmäksi, mitkä vaatteet ovat suosikkeja, ja millaisissa vaatteissa on mukava olla. Uskon, että vuoden päästä teen jo paljon parempia valintoja ja toivottavasti osaan tällaisena mielikuvashoppailijana hahmottaa, mitkä tilanteet toteutuvat todennäköisesti: se, että istun juomassa viiniä terassilla, vai se, että käyn tanssitunneilla salsaclubilla.

Vaikka ihan nappiin tämä ostolakko ei ole mennyt, se jatkuu. Mun oma henkilökohtainen angstailu siitä, etten voi hoitaa mielipahaa, tekemisenpuutetta tai minäkuvan heikkouksia ostamalla uusia vaatteita on oikeastaan ihan toissijaista sen rinnalla, että tämä nykyinen kulutuskäyttäytyminen ja vaateteollisuuden kaikki ongelmat ahdistavat ihan hitosti. Ei ole kiva olla osa ongelmaa. Vaikka olenkin kokenut suurta tyytyväisyyttä lajitellessani niitä kotivaatteiksikin liian kulahtaneita rätei ja lumpui kierrätykseen, ei se varsinaisesti ole mikään vastaus siihen, että ostamme liikaa.