Se alkaa suunnilleen siinä vaiheessa, kun puolet lumesta on sulanut pois. Se ei haittaa, että siitä maan paljaasta pinta-alasta suurin osa on veden, hiekoitussepelin tai koirankakan peitossa. Taitaa olla jo perinne, että kevätpäiväntasaukseen mennessä parvekkeella talvehtineet polkupyörät huutavat lasten nimiä niin lujaa, ettei äitikään kestä enää yhtään koska voidaan mennä pyöräilee-vinkunaa. Onhan sitä jo pari kuukautta kuunneltukin.
Se, minkä kuitenkin aina vuodessa onnistuu unohtamaan, on miten perseestä se eka pyörälenkki on. Pardon my French. Jollen väärin muista, viime vuonna oli ihan yhtä jäätävää ja silti eilen luovutin: esikoinen oli poikkeuksellisesti aamupäivän kotona ja luonnollisesti kaikki tekeminen oli loppunut suunnilleen puoli kahdeksaan mennessä, joten sanoin ne taikasanat: okei, mennään pyöräilemään.
Siitä alkoi tietenkin armoton kiire. Yleensä niin vetelät lapset olivat sekunnissa suoriutuneet aamutoimistaan. Tietenkin olisin voinut etsiä ne kolmet välikausivaatteet ennen lupaustani, sillä toppavaatteissa urheilu ei tuntunut enää eilisaamuna hyvältä idealta. Kaikki välikausivaatteet, ohuet hanskat ja pipot ja lenkkarit olivat tietenkin jossain ylähyllyllä ja niitä oli sitten kaiveltava samalla kun kolme tyyppiä kitisi, että eikö voida jo mennä… Ja samaa tahtia kun löysin pareja hanskoille niin sain todeta, että suurin osa välikausivaatteista oli jäänyt pieniksi, etenkin esikoiselle. Kuten oli muuten sen pyöräkin.
Lopulta olin saanut puettua kaikki kolme säänmukaisiin vaatteisiin. Itsehän kaavin lähinnä ne vaatteet, mitkä oli käsillä, verkkarit oli päällimmäisinä pyykkikorissa joten päättelin, että ne olivat vielä ihan kelvolliset. Siinä vaiheessa kun päästiin ulos ja lapset olivat pukeutuneet kaikkeen parittomaan ja liian pieniin vaatteisiin sekä äiti näytti kodittomalta (puuttuvat hampaat lisäävät tätä vaikutelmaa kummasti), aloin pälyillä ympärilleni hieman vainoharhaisesti: kuka tekee ekan lastensuojeluilmoituksen?
Esikoisen pyörän säädöt olivat puolen vuoden takaa, ja 6-vuotias saattaa kasvaa tuossa ajassa melkoisesti. Paitsi että välikausihousut ylettyivät enää polviin, oli polkeminen vähän haastavaa. Esikoisen pyörä onkin periytymässä keskimmäiselle, joka taas halusi ehdottomasti skeitata, vaikka ei ole sitä koskaan tehnyt. Jostain syystä hänellä on vahva mielikuva itsestään Itä-Helsingin Tony Hawkina, ja sitä ei äidin hellävarainen jos nyt kulta vain pyöräiltäis horjuttanut. Kuopuksella on polkupyörä työntöaisoineen ja apypyörineen, mutta sekin oli jäänyt talvilevon aikana niin pieneksi, että hän pystyi vain jarruttamaan. Ja voi pojat, hän kyllä jarruttikin.
Muutenkin olisin voinut tarkastaa pyörien kunnon ennen lähtöä. Kyllähän ne tyhjätkin renkaat pyörivät, mutta kaikki kiristelivät hampaitaan vääntyneiden tankojen ja vääränkorkuisten satuloiden kanssa. Kypärätilanteenkin olisi voinut tsekata vähän aiemmin, sillä jokaisen pää oli joko kasvanut ja kutistunut ja kohmeisin sormin niiden solkien säätäminen ei juuri naurata. Pääsimme kuitenkin perille huikean 200 metrin matkan paikalliseen skeittipuistoon, joka olikin kurainen ja märkä. Toisaalta sillä ei ollut niin väliä, koska kuopus oli ohjannut itsensä hävittäjälentäjien kadehtimalla osumatarkkuudella kaikkiin mahdollisiin matkalla olleisiin koirankakkoihin ja varmuuden vuoksi vielä heittäytynyt pyörän selästä niiden päälle. Myös kaksi isompaa olivat ottaneet tuntumaa maastoon.
Siinä sitten oltiin. Lapset riehuivat rampilla, vaihtelivat välineitä, kaatuilivat ja törmäilivät. Paikalle ilmestyi vielä yksi Ompun kaveri, mutta neljä menee siinä missä kolmekin. Erityisesti keskimmäistä kiukutti, kun omat visiot upeista ollieista eivät toteutuneetkaan ja hän vietti aika paljon aikaa mököttäen. Kuopusta otti päähän, kun hän ei pystynyt polkemaan enkä mä jaksanut työntää häntä ympäri skeittiparkkia – varsinkin kun hän niin tomerasti jarrutti joka kerta kun lähti liikkeelle.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin: yleensä kyllä nautin lasten kanssa touhuilusta ja erityisesti näistä ulkoilma-aktiviteeteista. Mutta kun uloslähtö edellyttää puolimaratonin verran pukemista ja lopputuloksena on kolme eri syistä kiukuttelevaa lasta skeittipuistossa ja ainoa varma asia on se, että mutsi kantaa kotiin uhmaikäisen, polkupyörän ja skeittilaudan ja samalla pitää jarisarasvuomaista tsemppipuhetta motivaatiopulasta kärsivälle 5-vuotiaalle, niin… Noh, ite lähdin, jaksaa jaksaa. Aina välillä sitä ymmärtää, miksi äitinä on niin helppo heittäytyä marttyyriksi.
Kun lapset olivat kierineet tarpeeksi koirankakassa ja itsesäälissä, lähdimme kotiin. Ilmoitin kaikille, ketkä suostuivat kuuntelemaan, että seuraavan kerran lapset pyöräilevät kesäkuussa. Kotona laitoin koneellisen ulkovaatteita pyörimään ja aloin etsimään uusia välikausihousuja hujopille. Eihän se varmaan enää puolen vuoden päästä tunnu niin pahalta, tämä vuoden ensimmäinen ”pyöräretki”. Onneksi oli arkinen aamupäivä ja lähitaloissa ei ehkä kovin moni asukas kuullut, kun mä epätoivoisesti rukoilin kuopusta ohjaamaan suoraan ja lohduttelin keskimmäistä, että ei kukaan onnistu ekalla kerralla. Missään. Eikä kukaan opi kerrasta, esimerkiksi sitä että huolla ne pyörät ja lajittele ne vaatteet ja ajattele nyt kaksi kertaa, ennen kuin lupaat lapsille eeppisiä pyöräretkiä.
Periaatteen Nainen 
Siis joo. Jotenkin samastun, vaikka moni detalji ei täsmää alkaen siitä että Aikavaras on pyöräillyt päiväkotiin koko talven ja edeten eri lapsimäärän kautta siihen että on välikausivaatteet killuneet eteisessä läpi talven – niitä on käytetty autolla kylään tai kauppaan mennessä. Mutta silti jotenkin niin samanlaista, jos ymmärrät. Odotukset versus todellisuus, ja omat harkitsemattomat lupaukset jotka on pidettävä vaikka tietää ettei homma tule toimimaan, ja vaivan määrä verrattuna saatuun hyötyyn.
Mutta ihan kivaltahan toi näyttää, aurinkoa ja sitä rataa. Ja kenties siksi että kuvat on hiljaisia (itse vain kuulit ne itkut ja marinat, ei me) ja niitä ei sitä paitsi tule nappailtua niiden eeppisten retkien spektaakkelimaisimpina hetkinä, koska kädet ei riitä, eikä hermot.
TykkääTykkää
Joo, kamera kävi pari kertaa kuralätäkössä ja silloin tietenkin kuin on kriittisin tilanne pitää yleensä pelastaa joku lapsi autotieltä tai muuta 😀 .
Meillä on sen verran ahdas eteinen, että siinä alkaa tehdä tiukkaa kolmen tyypin talvikamat, sadevarusteet ja sit aikuisten roinat. Huoh, hartaasti toivon että tämä olisi tässä tämä vuodenaikojen vaihtelu…
TykkääTykkää