Vaikka vietän ihan vaarallisen paljon aikaa sosiaalisessa mediassa, olen aika antiikinaikainen kaikkien sovellusten kanssa. Snapchattia en ole koskaan nähnytkään, puhumattakaan mistään 2000-luvulla syntyneiden pikaviestimistä. Tinderiä olen kurkkinut kaverien olan yli ja päivitellyt sitä miten ennen piti mennä koko illaksi baariin ja ei ollut soveliasta yrittää kuin yhtä potentiaalista kumppania kerrallaan. Ja sitten se LinkedIn, joka oli kummitellut mielessä jo vähän aikaa.

Olen tässä vuoden verran pääasiassa pyöritellyt peukaloitani. Tai no olen kirjoittanut sen surullisenkuuluisan kandin (joka meni läpi nelosen arvosanalla – enää puuttuu se vieläkin legendaarisempi tilastomatematiikka ja pari sellaista vasurilla vedettävää täytekurssia), matkustanut ja pyörittänyt pientä projektia tämän perhearjen rinnalla, mutta mitään päivätyön tapaista. Ja nyt kun tässä mietitään jo muuttopäivää, on ihan hyvä hetki alkaa miettiä sitä millä rahalla churroja ostetaan jatkossa.

Liityin siis yleisestä painostuksesta LinkedIniin. Oli melkoisen haastavaa löytää itsestään kuva, joka on alle 10 vuotta vanha, siinä ei ole aurinkolasit päässä, skumppalasi kädessä tai pari lasta niskassa. Ei siis yleensä yhtä aikaa, mutta mitään edustuskuvia ei ole tullut räpsittyä. Ehkä sitten se on listalla kun alan päivitellä profiilia ammattimaisemmaksi, vaikka varmaan kuvaa kannattavampaa olisi saada aikaiseksi ajantasainen ja uskottava CV.

Olen ollut viimeksi työhaastattelussa yli kahdeksan vuotta sitten. Siinä välissä ovat haastatteluvideot yleistyneet, ihmisillä on mentoreita ja ihan älyttömän hienoja viritelmiä, verkostoja ja tuntuu, että nykyisillä 25-vuotiailla on noin triljoona kertaa kokemusta, itseluottamusta ja kontakteja kuin itsellä oli siinä iässä. Tai edes nyt. Mutta kyllä se tästä, työnhakua ehkä helpottaa se, että tästä 4000 kilometriä etelämpänä olen tosi eksoottinen ja osaan omituisia kieliä. Vähän silti jännittää, tämä kohta yli seitsemän kotiäidivuoden päätös ja paatos.