Teille, jotka ette pidä pitkäaikaisia sääpäiväkirjoja tai muutenkaan muistele menneitä, voin kertoa että maanantaiaamu tasan viisi vuotta sitten oli hyvin samanlainen kuin tämä maanantaiaamu Herran vuonna 2017. Myös viisi vuotta helmikuun 27. osui maanantaille, oli lunta ja pakkasta ja monet olivat edellisenä yönä valvoneet Oscar-gaalan takia. Viisi vuotta sitten sunnuntai-iltana katselin itse Oscar-gaalaa Naistenklinikalla jossain synnytyssalia edeltävässä odotustilassa, kunnes yövuoron kätilöt kyllästyivät, sanoivat ettei se tänään synny, antoivat unilääkkeen ja lähettivät osastolle 42 nukkumaan yön yli.

Heräsin tähän samanlaiseen maanantaiaamuun kiukkuisena, kun oli käynyt juuri niin kuin esikoisenkin synnytyksessä: lapsivedet olivat menneet sunnuntaina, mutta päädyinkin yöksi osastolle ja jouduin odottamaan – minä, tuo kärsivällisyyden kruunaamaton kuningatar. Osastolla häärinyt kätilö, joka sattui olemaan sama henkilö joka oli vähän vajaa kaksi vuotta aiemmin auttanut esikoiseni maailmaan, sanoi että saan mennä synnytyssaliin heti kun olen käynyt kakalla. Tämähän on niitä yksityiskohtia, joita ei ehkä pitäisi synnytyskertomuksesta julkisesti jakaa, mutta jääkööt tämäkin nyt jälkipolville tiedoksi. Nyt voimme siirtyä tarinassani suoraan sinne synnytyssaliin.

Synnytyssalissa sitten synnyttelin, säästän teidät nyt tarkemmalta kuvaukselta, ja sitten hän syntyi. Pampula, meidän keskimmäinen maanantaikappaleemme, kiukkuisen papparaisen näköinen rimpula – kun muut pojat ovat olleet reilusti yli nelikiloisia, tuntui 3830 grammaa painanut pitkula hirveän kevyeltä. Synnytys, ja etenkin parin minuutin ponnistusvaihe, tuntuivat niin helpoilta edelliseen synnytyssuoritukseen verrattuna että meitä miehen kanssa vain nauratti. Nauratti terve poika, jolla oli otsassa V:n mallinen syntymämerkki, joka muuttui aina tulipunaiseksi kun lapsi alkoi vihaisena huutaa, oikea V niin kuin verikosto.

Jollen olisi lukenut, mitä Pampulan syntymäpäivästä kirjoitin vuosi sitten, olisin toistanut tähän postaukseen täysin samat asiat. Kuinka keskimmäisen syntymäpäivä ei herätä äidissä sitä ”ai kauhee, ei mulla voi olla jo tuon ikäistä lasta” tai ”apua, meillä ei ole enää yhtään pientä!” voivottelua. Lahjatkin on aivan samat kuin vuosi sitten: hän saa meiltä väriä vaihtavan Salama-pikkuauton ja tänä vuonna on hankittu se Make-rekkakin, sellainen jossa on hyppyri. Mäkkäriinkin päivänsankari tahtoisi syömään. Pampulan viides vuosi oli mahtava: hän oppi puhumaan, ajamaan polkupyörällä ilman apurenkaita, löysimme yhteisen tanssiharrastuksen, hän on saanut kavereita, hänestä on tullut hulvaton huumoriveikko, onnellinen kaunis pikkupoika. Saa vähän kasvaakin, kunhan aina pysyy onnellisena.

Maailman paras

Pampula