JO RIITTI, LARYNGIITTI

Huh huh.

Hiihtolomaviikosta oli loma aika kaukana. Viikko sitten alkoi kuopus yskiä öisin, mutta en tunnistanut sitä kurkunpäätulehdukseksi. En edes 25 laryngiitin kokemuksella. Kävimme ensimmäisen kerran Lastenklinikan päivystyksessä sunnuntaina, jolloin vastassa oli tosiaan sellainen lääkäri, joka ei varsinaisesti puhkunut ammattiylpeyttä ja empatiaa. Maanantaina olin itse hammasleikkauksessa ja seuraavana yönä taas päivystyksessä kuopuksen kanssa. 2,5-vuotias oli kiitettävän reipas, kesti lääkitykset ja tutkimukset ja oli lähinnä innoissaan siitä, että pääsi ajelemaan taksilla keskellä yötä. Autohullu autottoman perheen lapsiraukka.

Tiistaina vietin koko päivän Jyväskylässä (ja se surullisenkuuluisa kandi meni läpi, mitä nyt vaatii vielä muutaman hienosäädön) ja keskiviikkona kuopus oli taas niin tuskainen kuumeen ja heikon hengityksen kanssa, että suuntasimme kolmannen kerran Lastenklinikalle. Sieltä kotiuduimme yöksi, ja eilen sitten aika huonokuntoisen päivän päätteeksi lapsi sai yskimisen seurauksena kaksi massiivista nenäverenvuotoa, ja kyydin ambulanssilla Lastenklinikalle. Pääsimme tänään kotiin iltapäivällä.

Näitä tauteja tietää odottaa aina, kun kalenteri on täynnä kaikkea. Lapsille sovittuja yökyläilyjä, opiskelukavereiden kanssa ryyppäämistä, brunssia ja esikoisen astmatutkimuksia. Ja tilastomatematiikan tentti, mutta sen yliviivaaminen ei harmittanut niin paljon kuin kaikkien muiden menojen peruminen. Ja tietenkin, eniten harmitti väsynyt, uupunut ja kiukkuinen taapero, joka ei viikon kestäneen reippauden jälkeen enää jaksanut tsempata edes kuumetta mitattaessa. Nyt hän tuhisee vieressä lupaavasti: ehkä vihdoinkin voidaan alkaa maksaa pois niitä viikon olemattomien yöunien seurauksena syntyneitä univelkoja. Paitsi, totta kai, keskimmäisellä taitaa olla sama tauti…