MINÄMINÄMINÄ

Kun on kahdessa peräkkäisessä postauksessa pääkuvituksena oma naama, alkaa jo ahdistaa. Piti oikeastaan kirjoittaa tästä ilmiöstä kun kerroin kaikesta, mitä mielessä pyöri Marokossa, mutta unohdin. Nykyään unohdan enemmän asioita kuin muistan. No, takaisin asiaan, netissä tuli vastaan tämä: poikaystäväraukat, joiden rantaloma ja ravintolaillallinen menee paremman puoliskon valokuvaamiseen. Nauratti ja toisaalta hämmensi ja vähän pelotti, että ohhoh, tällaisiako me nykyään ollaan.

Tähän se pakollinen disclaimer: minäkin otan selfieitä. Paljonkin. Ja pyydän, jos kehtaan, että mukana olevat kaverit ottavat kuvia jos on joku spektaakkeli tai jos olen omasta mielestäni jotenkin tosi hyvännäköinen. Silti suhtaudun tähän kaikkeen tosi ristiriitaisesti. Erityisesti ilmiö huvitti ja hämmästytti tänä talvena kaikissa turistikohteissa, kuten Rondassa ja Sevillassa ja muissa paikoissa, joissa ennen vanhaan kuvattiin niitä maisemia ja turistikohteita ja nykyään itseään. Alcázarin palatsissa ihmiset saattoivat kulkea koko palatsin läpi selfiekepin kanssa…kuvaten itseään siellä palatsissa.

Marokossa vierailijat kaikilta mantereilta tekivät samaa: kuvasivat itseään milloin missäkin, Herkuleen luolassa tai medinassa. Ei sillä, että ennen ne reissuvalokuvat jostain pyramideista tai hiekkarannoista olisivat oikeasti olleet kovin kiinnostavia ulkopuolisille, niin en tiedä ovatko ne yhtään mielenkiintoisempia kuin niissä onkin kuvaajan naama mukana. Mutta pääasia tuntui monella olevan se, että on todistusaineistoa siitä, että on itse seissyt jossain tietyssä paikassa eikä se paikka itsessään. Ihan kuin Rondan sillalle mentäisiin enemmänkin saamaan se hyvä valokuva kuin näkemään ja kokemaan se erityinen paikka.

Omat pyrkimykset päästä eroon elämän raportoimisesta someen (pic or it didn’t happen!-tyyliin) ja sellaisesta ”tästä tulee kyllä tosi hyvä kuva/postaus blogiin”ajattelusta ei oikein edisty. Enkä tarkoita, että tekisin asioita sitä varten, että niistä saa hyvää materiaalia, mutta kyllä se ajatus usein putkahtaa mieleen kun koet jotain hienoa tai maistat herkullisen annoksen, että tämä on pakko jakaa. Mietin vain, miltä oma ja pari nuorempaa sukupolvea näyttävät sitten joskus sadan vuoden päästä, kun muistona on miljoonia kuvia omista pepuista, hissiselfieitä, vessaselfieitä, smoothiebowleista ja itsestä esimerkiksi holokaustin muistomerkillä. Outoja aikoja me elämme.