Aijjai tätä jetset-elämää. Viime keskiviikkona juotiin hassunmakuisia vodkadrinkkejä (joku paikan päällä ollut, kerro mulle, mikä se hiton mauste oli?) ja eilen sitten keekoiltiin samoissa bileissä Jean-Paul Gaultierin kanssa. Lauantaina ajelin taksilla lasten kanssa Disney on Iceen ja takaisin. Aina sekunnin sadasosan on tuntunut tosi glamööriltä, kunnes olen huomannut että mulla on taskussa keskimmäisen hammasmuotti, mekossa räkää tai sitten tullut kiire lähteä kotiin, että ehtii matkalla käydä S-Marketissa hakemassa kalapuikkoja seuraavaksi päiväksi. Voisin tässä vielä jatkaa vitsailua, että tällaista se suositun perhebloggaajan arki on, mutta oikeasti kaikkiin kolmeen tapahtumaan liput ovat tulleet ystävältäni – kiitos sinne minne se kuuluu!

Viime viikolla käytiin siis katsomassa Fifty Shades Darker-elokuva. En ole lukenut vieläkään näitä modernin kaunokirjallisuuden klassikoita, ja kun kutsu tuli meidän ollessa vielä Espanjassa, pakotin Käytännön Miehen katsomaan ensimmäisen osan mun kanssa. Se aiheutti niin hirveää myötähäpeää, etten pystynyt kerralla katsomaan koko leffaa vaan se piti katsoa noin 20 minuutin osissa ja sen jälkeen katsoa jotain laatuohjelmaa päälle, esimerkiksi HBO:n uutta Taboota. Toisen osan kanssa oli paljon kivuttomampaa! En tiedä oliko tämä trilogian kakkososa parempi vai oliko leffaseura parempaa vai olinko vain antautunut Fifty Shadesille. Siis ihan kamalaa hömppäähän se oli, mutta jotenkin kauhean sympaattista (tiedän, ei ehkä eka mieleentuleva sana kuvaamaan kyseistä kirjasarjaa….). Siinä oli kaikki mahdolliset teinityttöjen kliseet. Ulkoa kova, sisältä pehmeä pelastajaa kaipaava komistus. Rikas poikamies, jolle ennen kaikki naiset ovat olleet vain esineitä mutta nyt hän on löytänyt Anastasian, joka on erilainen kuin kaikki muut. Rikkinäinen herkkis, joka kuitenkin on mustasukkainen macho ja lentää helikopteria. Kaikki se värinäpuolikin on aika silleen naisnäkökulmasta, ja mikäs siinä, ihan mahtavaa että välillä niin päin! Jotenkin kaikessa korniudessaan Fifty Shades Darker oli sellainen emansipoiva elokuva, jossa on muuten ihan todella hyvä soundtrack.

Disney on Ice- Frozen oli myös hyvä,vaikka itse pidin parin vuoden takaisesta esityksestä enemmän. Esikoisen sairastuttua päädyin menemään esitykseen 2- ja 4-vuotiaiden kanssa, mutta sehän meni hyvin! Ilmaisista lipuista huolimatta rahaa paloi kuitenkin yli 80 euroa krääsään, popcorniin ja matkoihin ja vähän kurkkua kuristi kun katseli niitä kojujen hintoja: miten vaikea on kieltää lapselta joku muisto (vaikka se unohtuisi heti seuraavana päivänä jonnekin sängyn alle) ja osallistumassa kulutuskarkeloihin, kun selvästi asusteet ja oheistuotteet olivat iso osa elämystä? Markkinointi toimi hyvin, sillä meidän pojat, jotka eivät juuri prinsessoista perusta, ruinasivat kaikenmaailman elsanukkeja ja Belle-barbeja siellä. Mutta kuten aina, hieno kokemus ja varmasti Frozen-faneille vielä potenssiin kymmenen.

Eilen oli sitten mun ja 2599 muun mahdollista nähdä Tom of Finland, joka on varmaan tämän vuoden odotetuin kotimainen ensi-ilta. Kokonaisuutena hyvä elokuva, vaikka alku lähti liikkeelle vähän tahmeasti. Pekka Strang Touko Laaksosena oli loistava, Ameriikan nahkahomot todella hauskoja hahmoja, monta hyvää sivuosaa. Vaikka pidän Jessica Grabowskya loistavana näyttelijänä (ja superkauniina!) niin nyt tökki tosi pahasti vahva aksentti. Elokuvassa oli paljon huumoria ja herkkiä hymyjä, toisaalta aihe itsessään oli välillä raskas, ahdistava ja surullinen. Pohjimmaisena tuli kuitenkin esiin se elokuvan ydinsanoma: rohkeus, rakkaus ja vapaus. Suosittelen katsomaan jo ihan kulttuurihistorian nimissä! (En muuten nähnyt Jean-Paulia, hittolainen.)