ROHKAISURYYPPY

Sain tänään sen kandin vihdoinkin valmiiksi. Tai ei ihan: sivunumeroinnin kanssa tökkii, koska huolimatta monesta opettavaisesta Youtube-tutoriaalista, apujoukoista ja yhdeksän tunnin muotoilusessiosta en ole vieläkään saanut yhdistettyä MacBookkia, OpenOfficea ja sivunumerointia toimivaksi kokonaisuudeksi. Sinällään koomista, että valmistuminen on nyt siitä kiinni (ja 10 päivän päästä olevasta tilastomatematiikan läpäisystä, heh heh). Tämä tutkielma sai jotenkin eeppiset mittasuhteet, kun tuli paineet saada kaikki kasaan ennen kuin tulee täyteen kahdeksan vuotta yliopistolla, olkootkin että välissä on tehty vähän vauvoja, töitä ja reissattu.

Ja on tehty muutakin, eli päätöksiä.

Mutta en tietenkään olisi minä, jollen vääntelisi ja kääntelisi kaikkea – varaan siis oikeuden muuttaa näitäkin suunnitelmia vielä miljoona kertaa. Koska pelottaa. Vaikka elämä on viimeiset kahdeksan vuotta ollut paljon muutakin kuin opiskelua (oikeastaan kaikkea muuta kuin opiskelua, ne 300 opintopistettä on olleet sellainen lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen harrastus) niin nyt kun tutkinto toivottavasti loppukeväästä on konkreettisesti kädessä niin voi olla, etten tee sillä ikinä mitään. Etten ikinä työllisty juuri sille unelmieni alalle, vaikka en ole aina ollut ihan varma siitäkään mikä se on. Ei kuitenkaan asiakaspalvelutöitä, jotka kuitenkin saattavat kutsua taas syksyllä.

Kaipaisin rohkaisua. Etenkin niiltä, jotka ovat päätyneet tekemään jotain ihan muuta kuin mitä ovat opiskelleet. Ehkä niiltäkin, jotka päätyivät tekemään juuri sitä mitä halusivat – että kutsumusammatti ei ole ainoa oikea tapa elättää itsensä, vaikka paras varmasti onkin. Sellaisilta, jotka ovat vaihtaneet alaa valmistumisen jälkeen, sellaisilta, joilla tähdet ovat olleet oikeissa asemissa niin, että työt ovat järjestyneet yksi toisensa jälkeen just täydellisesti. Tai edes hyvin. Tai että edes joten kuten järjestyisivät, meillä on nämä kolme aika hyvällä ruokahalulla varustettua pikkumiestä kuitenkin jääkaapilla jatkuvasti.

Jollei mitään ihmeitä tapahdu, me taidamme kuitenkin lähteä sinne Espanjaan, kaiken sen joopas-eipäs-arpomisenkin jälkeen. Olemme siellä onnellisia. Ja asian sanominen ääneen jännittää (ei siis sen, että olemme onnellisia vaan sen, että kai me ehkä muutamme) koska entä jos emme muutakaan? Tai jos punta romahtaa tai minä romahdan ja palaan sillä maitojunalla kotiin? Vaikka viimeinen asia, jota pitäisi tässä vaiheessa pohtia on muiden mielipiteet, sillä meillä on aika paljon mietittävää käytännön asioissa. Itselleni koko joulu- ja tammikuu meni analysoiden sitä, haluanko jäädä Suomeen vielä ainakin pariksi kolmeksi vuodeksi jatko-opiskelemaan ja yrittämään päästä unelmieni uralle (jonne olisi muutenkin haastavaa päästä, puhumattakaan siitä että kilpailisin itseäni nuorempien, pätevämpien ja kunnianhimoisempien ihmisten kansssa) vai antaisinko omien urahaaveideni olla ainakin hetken ja ottaisin riskin Espanjassa. Ja nyt, ehkä, varmaan, kai, päädyin jälkimmäiseen.