KARKITON KUUKAUSI

Olen ollut nyt ilman karkkeja (suklaata, irtokarkkeja, tikkareita jne) 2.1. alkaen.

Päätös tuli itsellenikin vähän puskista, enkä siksi ehtinyt hypettää sitä puolta vuotta etukäteen sosiaalisessa mediassa, blogata aiheesta miljoona kertaa tai edes stressata etukäteen sitä, millaisia vieroitusoireita päivittäisestä addiktiosta luopuminen laukaisisi.

Tämän vuoden toinen päivä vain ex tempore totesin, että aina kun olen syönyt karkkia, olen voinut pahoin. Karkin ajatteleminen saa kyllä aikaiseksi ihan fyysisen reaktion – kun vain mietinkin Espanjan paikallisesta karkkikaupasta Don Caramelosta löytyviä kirpeitä kiivikarkkeja niin vesi nousee kielelle. Tai oikeastaan alan kuolata. Samoin kävi kun jouduin kulkemaan S-Marketin karkkihyllyjen välistä ja näin kaikki suosikkini, kirpeät TV-Mixit, Omarit, Dumlet ja muut vanhat ystävät. Ne appelsiini-salmiakkijauhotikkarit ja Hershey’sin Cookies’n’Cream-valkosuklaalevyn. Nuo kaikki makeat kaverit, jotka ovat auttaneet univelkaista yöopiskelijaäitiä selviytymään tenttikirjan kappaleesta toiseen.

No, niistä kuitenkin tuli paha olo. Jo ihan siksi, että aina kun syön karkkia, syön sitä liikaa. En todellakaan ole sellainen yli-ihminen, jolla on joku levy tummaa suklaata jääkaapissa kuukauden ja aina makeanhimon iskiessä se käy sitä vähän haistelemassa ja heti menee ohi sekin. Ei. Ostan puoli kiloa irttareita ja syön ne kaikki, vaikka oksettaisi. En tunne käsitettä ”herkkuvarasto”, vaan jos kaapissa on jotain sokeripitoista niin korvaan sillä kaikki ateriani kunnes kaappi on tyhjä ja on pakko palata takaisin kunnon ruokaan. Karkki on ollut paras lääke väsymykseen, ja oikeastaan on ollut ihan automaatio jokaisella kauppareissulla ostaa vähintään pieni suklaapatukka kotimatkalle. Että siksi.

En halunnut alkaa totaalisokerilakkoon. Se olisi vaikeata – sanon tämän samalla kun mutustelen piparia, olenhan korvannut karkit kätevästi runebergintortuilla, kekseillä, kokiksella, lasten korvatulehduspäiviä varten pakastimeen varatuilla jäätelöillä… Mutta kun olen jo valmiiksi ruokarajoitteinen, en haluaisi mennä juhliin vaan seisoskelemaan ja selittämään, että kaikkien muiden nirsoilujeni ja ruokavaliovalintojeni lisäksi olen nyt sitten luopunut sokeristakin. Suomessa sitä tosin vielä varmaan ymmärrettäisiin, täällähän askeesi, itsekuri ja pieni masokismi on aina arvostettu asia, mutta Espanjassa pidettäisiin hulluna. Elämä on aika lyhyt (ja tosin mun käyttämät sokerimäärät varmasti lyhensivät sitä entisestään), siitä pitää NAUTTIA.

Miten on sitten sujunut?

Kertaakaan en ole lipsunut. En edes silloin, kun ei ehditty ostaa lennolle oikeastaan mitään eväitä mutta meillä oli lasten reput täynnä nameja. En edes, kun kuopus lennolla hylkäsi liki koskemattoman suklaamunan. Yleensä yritän ehkäistä ruokahävikkiä, nyt tungin suklaamunan oksennuspussiin. Mutta mitään palkintoa tästä ei saa, ainakaan kun olen sokerihorkassa syönyt puolirasiaa lasten päärynänmakuisia xylitolpastilleja (tosi fiksua, ei muuten auta makeannälkään mutta ummetukseen kyllä…). Olen syönyt keksejä niin paljon, että näen painajaisia kaikesta siitä palmuöljystä ja mun dominonhimoni takia sukupuuttoon kuolleista orangeista. Ja en ole huomannut suurta muutosta olossani, johtuen juuri siitä, että sokeria löytyy vielä ruokavaliosta. Todettakoon tosin tässä, että kaikki sokeri mitä syön tulee käytännössä sitten tuotteista, joita syön sen sokerin takia: En harrasta jogurtteja, myslejä, rusinoita, kastikkeita tai muita runsaasti piilosokeria sisältäviä juttuja.

Nyt olen sitten miettinyt miten tästä eteenpäin.

Pitäisikö ehkä kokeilla karkkipäivää, jolloin kiellettyjen listalla olisi herkuttelupäivän ulkopuolella myös ne aamulla teehen kastetut Bastogne-keksit, vai jatkaa näin? Luvassa on pari leffailtaa ja mietin, että antaisin itselleni luvan – minä itsehillinnän zen-mestari – ostaa sen perinteisen säkin irtokarkkeja ja katsoa, kuinka paha olo tulisi kun vetäisi sen sokeri-lisäaine-coktailin. Ylipäänsä haluaisin välttää kaikkea ehdotonta, ja tämä nykyinen ääripääkulttuuri on alkanut ärsyttämään: Joko täytyy olla täysin totaalinen tai sitten voi laittaa täysin läskiksi. Sen sijaan, että vähentäisi lihansyöntiä vaikka kerta viikkoon tyyliseksi ja yrittäisi jättää juustot juhlahetkiin niin ei kun vegaaniksi vaan, eihän se maailma muuten pelastu. Tai sokeri. Ja tiedän kyllä, että sokerin suhteen ongelma on enemmän fysiologinen, olenhan elävä esimerkki siitä että siihen jää koukkuun ja aika pienikin päivittäinen määrä sokeria ylläpitää riippuvuutta. Mutta haluan, että mulla on paheita. Haluan, että voin lasten kanssa jakaa kakkupalan kahvilassa ilman, että siitä tulee morkkis. Haluan, että olen juhlissa se vieras, joka syö loputkin lusikkaleivät ja jota sitten jatkoilla ihmetellään, että mikä moukka ja ahmatti. En kuitenkaan haluaisi, että hampaat syöpyvät, lihon, iho kärsii, verensokeri heittelee, sairastun kakkostyypin diabetekseen, tuhlaan kaikki rahani ässämixeihin jne.

Vinkkejä erityisesti kultaiselta keskitieltä otetaan vastaan.

11 kommenttia artikkeliin ”KARKITON KUUKAUSI

  1. Anita

    Tuttua, tuttua! Sokerikoukun kanssa olen paininut about koko elämäni. Jonkinlainen keskitie on löytynyt kahdesta linjauksesta:
    1. Saan syödä karkkia vaikka joka päivä, mutta vähemmän kerralla. Nykyään on pieniä pusseja tosi monista karkeista, tai saatetaan puolison kans syödä vaikka tupla puoliksi; jos ostan irtareita, max 5kpl per laji jne.
    2. Ei ikinä herkkuja tyhjään mahaan vaan aina jonkun muun ruuan jälkeen. Illallakin pitää syödä vähintään yksi ruisleipäpalanen ennen karkkikaapille menoa.

    Tykkää

    1. Hyviä linjauksia!
      Mäkin kyllä otan irttareita max 5 per laji…mutta kompensoin sitä sitten lajien määrällä :D. Ja mulla se pahin makeanhimo iskee päivällisen jälkeen, tuntuu, että en pysty nousemaan pöydästä jollen saa jotain sokeria… Että jaa-a, mulla ei ehkä ruisleipäkään riittäisi. Paitsi saaristolaisleipä, jossa itsessään taitaa olla suht paljon sokeria :).

      Tykkää

  2. Mulle on nyt muutaman vuoden ajan tullut niin selkeän huono olo sokerista, että käytän sitä hyvin vähän. Olen huomannut, että sokeri aiheuttaa huonon olon lisäksi mulle muun muassa nivelkipuja ja ihokin reagoi siihen hyvin herkästi. Sokeri on sinänsä mun mielestä aika helppo vältettävä, että kun sitä ei ole muutamaan päivään syönyt, ei sitä enää tee niin mielikään. Ja mitä vähemmän sokeria käyttää sitä makeammalta kaikki maistuu, eli vähemmällä sokerilla saa makeaa mahan täydeltä.

    Mäkin vierastan vallalla olevaa joko-tai-ilmapiiriä. Kultainen keskitie on mun polkuni noin yleensä ja paheita täytyy olla! Mutta kyllä niitä paheita varmaan meille kaikille jää vielä muutama vaikka sokeria ei mättäisikään kaksin käsin 🙂 Itse en ole mitenkään nollalinjalla sokerin suhteen, mutta tässä vuosien varrella oon saanut aika hyvin kiinni siitä kuinka paljon on sopivasti, ja valitettavasti sopivasti on omalla kohdallani aika vähän… Mutta kuten sanottu, ei sitä onneksi tee hirveästi enää mielikään.

    Syön suurimmaksi osaksi makeannälkään vain hedelmiä – ja erityisesti marjoja silloin kun niitä on tarjolla. Mun iltaherkkua on muun muassa paikalliset greipit, jotka maistuu musta nykyään ihan huiman makeilta. Ja hyviä pähkinöitä ja popcornia tulee syötyä sellaiseen napostelunhimoon. Kun kaikki ruoka on pakko itse tehdä alusta loppuun asti ei piilosokereita onneksi tarvitse hirveästi miettiä.

    Sinänsä on varmasti helpompaa kieltäytyä sokerista kun kyse on selkeästi omasta voinnista eikä kieltäytymisestä kieltäytymisen vuoksi. En ole tehnyt sokerin välttämisestä mitään erityistä asiaa; aika harvaa lopulta kiinnostaa se mitä toiset syö ja melko huomaamatta voi mielestäni suurimman osan ajasta syödä tai olla syömättä kaikenlaista ilman sen kummempia selittelyjä.

    Tykkää

    1. Muuten tuon jälkiruuan himoamisen uskoisin olevan tapa josta viikossa-parissa pääsee halutessaan irti. Miehen kotona syödään aina lounaan ja illallisen päälle hedelmä. Sillä voi ehkä ohjata makeannälkää parempaan suuntaan? Tai sitten vain jättää koko jälkkärin väliin – pari viikkoa kestää, että uudesta tavasta tulee tottumus, vai miten se oli? Meillä lapset on välillä jääneet jälkkärikoukkuun mutta jos tarpeeksi monta iltaa tarjoan ei-oota niin eivät eräänä iltana sitten enää muista sitä kysyäkään.

      Tykkää

      1. Meillä ei edes syödä jälkiruokaa usein, mutta tuntuu että kun on krooninen väsymystila niin se pahin hetki on iltapäivä/alkuilta (ja siitä huolimattakin sitten kello 00.30 tuijotan kattoa ja mietin miksen saa unta…). Pitäisi ehkä alkaa juoda kahvia niin virkistyisi – en ihan uskalla haaveilla, että saisin nukkua sellaisia yöunia jotka korjaisivat tilanteen 😀 .

        Uskoisin, että iholle vaikutukset olisivat varmasti positiiviset – nyt varsinkin kun kaikenlaisista ongelmista kärsitään. Ja vaikka olen syönyt leivosta ja keksiä niin ne eivät aiheuta ihan samalla tavalla äklöä oloa kuin karkit.

        Kiva kuulla sun kokemuksista – nyt pitäisi ottaa mallia ja vaihtaa pullat hedelmiin!

        Tykkää

  3. Elina

    Hei, tähän tekstiin samaistuin! Herkutonta helmikuuta takana viisi ja puoli päivää.
    Hyviä vinkkejä ei sitten oikein olekaan. Pystyn kyllä suht helposti elämään ilman ylimääräistä makeaa taukojen ajan, mutta sitten kun sallin itselleni taas herkut, homma jotenkin karkaa.

    Parhaiten mulla on toiminut se, että en syö herkkuja yksin. Kaverin kanssa ei yleensä pysty vetämään totaaliövereitä, ja päiväkahvihetki lasten kanssa on parempi kuin piilosuklaa takin taskusta mussutettuna.
    Mut joo, on tästäkin periaatteesta helppo laistaa…

    Onneksi herkuton helmikuu (ja sitä edeltävä tammikuun kyykkyhaaste) on jo nyt saanut jumahtaneen vaakalukeman heilahtamaan alaspäin, joten ehkäpä motivaatiota yksin herkuttelun unohtamiseen taas löytyy kun maaliskuu alkaa.

    Tykkää

    1. Kaipaan kyllä kovasti imetysaikoja, silloin pystyin syömään i h a n mitä vaan ja painoa vain lähti… ja lasten posket pullistuivat 😀 .

      Tsemppiä herkuttomaan helmikuuhun! Tuollaiset kuukauden mukaan vaihtelevat haasteet voisi olla hauskoja – mä tein ”100 pushups haastetta”, mutta en todellakaan päässyt loppuun, enkä siihen sataan punnerrukseen.

      Tykkää

  4. Sokerista en osaa sanoa mitään, mutta mulla oli joskus nuorena sellainen vaihe, että sipsien syöminen lähti vähän lapasesta. Lopulta tein itseni kanssa diilin, että jos syön niitä, syön vain parhaimpia mitä tiedän (Kartanon perunalastut) ja niitä tarjoilen itselleni luvan kanssa kaksi kertaa vuodessa, juhannuksena ja uutena vuonna. Sanoisin että tämä periaatepäätös on pitänyt varsin hyvin. Ei 100% mutta ainakin 91%. Näin on menty jo varmaan 15 vuotta, eli olen katsonut systeemin olevan itselleni sopiva.

    Muuten mitä kuuluu sun vaatelakolle? Mun ekan kuukauden raportti täällä http://arkijarki.net/2017/02/ensimmainen-kuukausi-mita-kuuluu-ostolakolle/ ja olen miettinyt miten sulla menee tämän projektin suhteen?

    Tykkää

    1. Hah, kiitos kysymästä! No silleen kuuluu hyvää, että olkootkin että 2.1. tuhlasin törkeästi lasten vaatteisiin (ja se on jatkunut – veikkaus siitä että pojat ovat pian tosi hyvin puettuja piti paikkansa) ja ostin samalla itselleni sallitut sukkahousut niin olen ollut lakossa. Tiukkaa kyllä on tehnyt etenkin Suomeen paluun myötä: on niin kylmä, että tekis mieli ostaa vaatetta ihan vaan lämmöntunteen vuoksi.

      Upean pitkään sun systeemi on toiminut! Mulle sipsit on aika kausiluonteista, huomaan olevani huomattavasti pahemmin perso makealle kuin suolaiselle, mutta nyt kyllä kun kirjoitit niin Kartanon perunalastuja alkoi heti tehdä mieli 😀 .

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s