KARKITON KUUKAUSI

Olen ollut nyt ilman karkkeja (suklaata, irtokarkkeja, tikkareita jne) 2.1. alkaen.

Päätös tuli itsellenikin vähän puskista, enkä siksi ehtinyt hypettää sitä puolta vuotta etukäteen sosiaalisessa mediassa, blogata aiheesta miljoona kertaa tai edes stressata etukäteen sitä, millaisia vieroitusoireita päivittäisestä addiktiosta luopuminen laukaisisi.

Tämän vuoden toinen päivä vain ex tempore totesin, että aina kun olen syönyt karkkia, olen voinut pahoin. Karkin ajatteleminen saa kyllä aikaiseksi ihan fyysisen reaktion – kun vain mietinkin Espanjan paikallisesta karkkikaupasta Don Caramelosta löytyviä kirpeitä kiivikarkkeja niin vesi nousee kielelle. Tai oikeastaan alan kuolata. Samoin kävi kun jouduin kulkemaan S-Marketin karkkihyllyjen välistä ja näin kaikki suosikkini, kirpeät TV-Mixit, Omarit, Dumlet ja muut vanhat ystävät. Ne appelsiini-salmiakkijauhotikkarit ja Hershey’sin Cookies’n’Cream-valkosuklaalevyn. Nuo kaikki makeat kaverit, jotka ovat auttaneet univelkaista yöopiskelijaäitiä selviytymään tenttikirjan kappaleesta toiseen.

No, niistä kuitenkin tuli paha olo. Jo ihan siksi, että aina kun syön karkkia, syön sitä liikaa. En todellakaan ole sellainen yli-ihminen, jolla on joku levy tummaa suklaata jääkaapissa kuukauden ja aina makeanhimon iskiessä se käy sitä vähän haistelemassa ja heti menee ohi sekin. Ei. Ostan puoli kiloa irttareita ja syön ne kaikki, vaikka oksettaisi. En tunne käsitettä ”herkkuvarasto”, vaan jos kaapissa on jotain sokeripitoista niin korvaan sillä kaikki ateriani kunnes kaappi on tyhjä ja on pakko palata takaisin kunnon ruokaan. Karkki on ollut paras lääke väsymykseen, ja oikeastaan on ollut ihan automaatio jokaisella kauppareissulla ostaa vähintään pieni suklaapatukka kotimatkalle. Että siksi.

En halunnut alkaa totaalisokerilakkoon. Se olisi vaikeata – sanon tämän samalla kun mutustelen piparia, olenhan korvannut karkit kätevästi runebergintortuilla, kekseillä, kokiksella, lasten korvatulehduspäiviä varten pakastimeen varatuilla jäätelöillä… Mutta kun olen jo valmiiksi ruokarajoitteinen, en haluaisi mennä juhliin vaan seisoskelemaan ja selittämään, että kaikkien muiden nirsoilujeni ja ruokavaliovalintojeni lisäksi olen nyt sitten luopunut sokeristakin. Suomessa sitä tosin vielä varmaan ymmärrettäisiin, täällähän askeesi, itsekuri ja pieni masokismi on aina arvostettu asia, mutta Espanjassa pidettäisiin hulluna. Elämä on aika lyhyt (ja tosin mun käyttämät sokerimäärät varmasti lyhensivät sitä entisestään), siitä pitää NAUTTIA.

Miten on sitten sujunut?

Kertaakaan en ole lipsunut. En edes silloin, kun ei ehditty ostaa lennolle oikeastaan mitään eväitä mutta meillä oli lasten reput täynnä nameja. En edes, kun kuopus lennolla hylkäsi liki koskemattoman suklaamunan. Yleensä yritän ehkäistä ruokahävikkiä, nyt tungin suklaamunan oksennuspussiin. Mutta mitään palkintoa tästä ei saa, ainakaan kun olen sokerihorkassa syönyt puolirasiaa lasten päärynänmakuisia xylitolpastilleja (tosi fiksua, ei muuten auta makeannälkään mutta ummetukseen kyllä…). Olen syönyt keksejä niin paljon, että näen painajaisia kaikesta siitä palmuöljystä ja mun dominonhimoni takia sukupuuttoon kuolleista orangeista. Ja en ole huomannut suurta muutosta olossani, johtuen juuri siitä, että sokeria löytyy vielä ruokavaliosta. Todettakoon tosin tässä, että kaikki sokeri mitä syön tulee käytännössä sitten tuotteista, joita syön sen sokerin takia: En harrasta jogurtteja, myslejä, rusinoita, kastikkeita tai muita runsaasti piilosokeria sisältäviä juttuja.

Nyt olen sitten miettinyt miten tästä eteenpäin.

Pitäisikö ehkä kokeilla karkkipäivää, jolloin kiellettyjen listalla olisi herkuttelupäivän ulkopuolella myös ne aamulla teehen kastetut Bastogne-keksit, vai jatkaa näin? Luvassa on pari leffailtaa ja mietin, että antaisin itselleni luvan – minä itsehillinnän zen-mestari – ostaa sen perinteisen säkin irtokarkkeja ja katsoa, kuinka paha olo tulisi kun vetäisi sen sokeri-lisäaine-coktailin. Ylipäänsä haluaisin välttää kaikkea ehdotonta, ja tämä nykyinen ääripääkulttuuri on alkanut ärsyttämään: Joko täytyy olla täysin totaalinen tai sitten voi laittaa täysin läskiksi. Sen sijaan, että vähentäisi lihansyöntiä vaikka kerta viikkoon tyyliseksi ja yrittäisi jättää juustot juhlahetkiin niin ei kun vegaaniksi vaan, eihän se maailma muuten pelastu. Tai sokeri. Ja tiedän kyllä, että sokerin suhteen ongelma on enemmän fysiologinen, olenhan elävä esimerkki siitä että siihen jää koukkuun ja aika pienikin päivittäinen määrä sokeria ylläpitää riippuvuutta. Mutta haluan, että mulla on paheita. Haluan, että voin lasten kanssa jakaa kakkupalan kahvilassa ilman, että siitä tulee morkkis. Haluan, että olen juhlissa se vieras, joka syö loputkin lusikkaleivät ja jota sitten jatkoilla ihmetellään, että mikä moukka ja ahmatti. En kuitenkaan haluaisi, että hampaat syöpyvät, lihon, iho kärsii, verensokeri heittelee, sairastun kakkostyypin diabetekseen, tuhlaan kaikki rahani ässämixeihin jne.

Vinkkejä erityisesti kultaiselta keskitieltä otetaan vastaan.