LAPSET JA PITKÄT REISSUT

Muutaman kerran multa on kysytty, miten lapset jaksavat pitkiä aikoja ulkomailla.

Meidän Espanjan-pätkäthän ovat olleet 3 kuukautta vuosi sitten ja kesällä sekä tänä talvena noin 6 viikkoa. Joka kerta lippuja varatessa olen yrittänyt arvioida, mikä on sopiva ajankohta, ajanjakso ja aikataulu lasten kannalta, koska he ovat – tietenkin – etusijalla. Heidän parhaansa. On laskettu lähtöjä paitsi totta kai lentolippujen hintojen myös syntymäpäivien, erilaisten menojen ja keskimmäisen kuntoutuksen kannalta. Toistaiseksi nämä pitkätkin matkat ovat onnistuneet eikä kukaan pojista vaikuta erityisen traumatisoituneelta edes takaisin Eurooppaa lentämisestä, mutta viimeistään ensi syksynä joudumme miettimään menojamme myös esikoisen koulun kannalta. Jos vielä kesällä lähdemme La Líneaan, se on viimeinen kerta kun saamme aika vapaasti valita kuinka kauan ja koska reissaamme.

Lapset ovat sopeutuneet tähän mustalaisleirielämään hyvin. Olisi liioittelua sanoa ”yllättävän hyvin”, sillä kaikki kolme ovat aina olleet aika helppoja lapsia, joille yleensä riittää perustyytyväisyyteen tutut aikuiset, täydet vatsat ja muutama oma lelu repussa. Älkää ymmärtäkö väärin, he kyllä sitten ovat kaikki nukkuneet koko ikänsä huonosti senkin edestä ja jokaisen kanssa on omat haasteensa, mutta matkoille on voitu lähteä aika huolettomasti, vähän pidemmäksikin aikaa.

Kohta 7-vuotias esikoinen tietenkin ikävöi eniten kotiin. Hän laskee aina päiviä ja öitä lähtöön ainakin kuukautta ennen lomaa, mutta alkaa tien päällä ensimmäisenä kaivata kotia. Tai tuskin niitä seiniä, mutta omia lelujaan (emme mitenkään saa kaikkia niitä legoja mahtumaan matkalaukkuun), kavereitaan, pinaattikeittoa ja ruisleipää sekä lunta. Toisaalta eskarilainen on usein myös äitinsä tapaan ristiriitojen repimä, sillä yhtä lailla hän haluaisi asua Espanjassa, syödä joka aamu churroja, uida ja surffata puolet vuodesta ja tietenkin olla enemmän isänsä kanssa. Koska kaikki hänen ikäisensä ovat olleet täällä päin maailmaa jo monta vuotta koulussa, ei päivisin leikkikavereita ole kuin pikkuveljet, jotka alkavat jo vähän kyllästyttää isointa. Siinä missä pikkuveljet löytävät leikkipuistossa viikonloppuisin helpommin seuraa ikäisistään, ei kouluikäisten leikkeihin pääse yhtä helposti sisään ilman yhteistä kieltä tai vaikka kännykkää, josta esitellä pelejä. Tai jos ei pelaa jalkapalloa tai rullaluistele. Sen lisäksi sääntöorientoituneelle Ompulle on välillä vaikea ymmärtää täkäläisiä kulttuuri- ja etenkin kasvatuseroja, varsinkin sitä miksei täällä kukaan jonota nätisti kiipeilytelineessä, miksi lapset (ja aikuiset) roskaavat tai miksi ihmiset huutavat niin paljon. Tähän ei tietenkään yhtään auta se, että esikoinen on aika herkkä äänille.

Uskon kuitenkin, että nämä ulkomailla vietetyt kuukaudet ovat antaneet eniten esikoiselle. Hän varmasti muistaa parhaiten paitsi delfiinisafarit, kohtaamiset apinoiden kanssa ja erilaiset seikkailut, myös tavallisen arjen. Erilaisen arjen, jonka pohtiminen 6-vuotiaan kanssa on todella antoisaa ja usein saa myös aikuisen miettimään, miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään. Niin Espanjassa kuin Suomessa. Koti-ikävä Suomeen vaihtuu Suomessa ikäväksi Espanjaan, ja vaikka esikoinen onkin kolmikosta se parhaiten Itä-Helsingissä viihtyvä yksilö, on hänelläkin välillä ihan oikeita matkakuumeen merkkejä.

Keskimmäisestä on vuodessa tullut rohkea maailmanmatkaaja, joka iloisesti tervehtii tullimiehet rajatarkastuksessa ”HELLO!” kun käymme Gibraltarilla, loikkii vapaudesta nauttien pitkin La Línean katuja, puistossa menee tutustumaan kiinnostavan näköisiin potentiaalisiin kavereihin eikä juuri haikaile kotiin. Hän ottaa reippaasti kontaktia paikallisiin, huutelee holaa tytöille ja voi miten olenkaan ylpeä, kun lapsi joka ei vuosi sitten puhunut juuri ollenkaan tulee multa kysymään, miten espanjaksi sanotaan milloin mitäkin. Hänen kohdallaan suurin ongelma onkin intensiivinen kuntoutus, josta vastuu näillä matkoilla siirtyy vanhemmille. Ja voin sanoa, että siinä missä tuo kohta 5-vuotias on tyytyväinen saadessaan vähän lomaa puheterapiasta, tuntuu itsestäni varsin työläältä jaksaa tunnollisesti tehdä harjoituksia lapsen kanssa, viis siitä vaikka olisi kuinka lomafiiliksissä. Saamme ammattilaisen apua parhaimmillaan vain kerran viikossa Skypen kautta, vaikka sekin on kyllä ihan mieletön etuoikeus. Olimme ymmärtääkseni Suomessa ensimmäinen perhe, jolle lapselle myönnettiin puheterapiaa videopuhelun välillä suoritettavaksi. Ilman tätä mahdollisuutta olisi Pampulan kuntoutus kärsinyt niin paljon, että tällaisia irtiottoja olisi pitänyt punnita aivan eri perustein.

Kaikista parhaiten näihin maamuutoksiin sopeutuu aina kuopus, tuo 2,5-vuotias hurmuri joka rakastaa Espanjassa saamaansa huomiota. Vastaantulijat puristelevat pientä blondia poskista ja mummit huokailevat ”que guapo!”nähdessään taaperon. Toki hänen uhkarohkea tyylinsä herättää myös kauhua muissa vanhemmissa, mutta esimerkiksi parturissa häntä epäiltiin korvikemainoksen vauvaksi – ai että äiti oli ylpeä. En tiedä, muistaako Nipsu näistä matkoista mitään isompana (epäilen), mutta hän on melko ennakkoluuloton ja helppo matkakumppani. Kokeilee yleensä ruokia kiltisti, nukkuu missä vain, eli oikeastaan vain yhdessä paikassa eli äidin vieressä ja on yleensä isoveljiensä viihdyttämä. Hän ei siis juuri reagoi maisemanvaihdoksiin suuntaan eikä toiseen, vaikka yleensä kyllä ilahtuu Suomeenpaluusta jo siksi, että siellä sisälämpötila sallii nakuilun. Järkytyksekseni totesin, että hän onkin viettänyt ulkomailla viidennesosan elämästään. Ei ihme, että on melkoinen kosmopoliitti.

En tietenkään osaa ennustaa, millaisia nämä meidän retket olisivat jos lapsia olisi vähemmän (ei, en edes uskalla ajatella että niitä olisi enemmän) tai jos olisimme jossain eksoottisemmassa paikassa kuin Etelä-Euroopassa. Nyt kolmen lapsen kanssa kulkemisesta on tullut sellaista rutiinia, että edes lentomatkat eivät hermostuta etukäteen. Myös matkoilla sairastaminen on normalisoitunut ensijärkytyksen jälkeen, ja olen itsekin rentoutunut ruokailujen, pakkailujen tai sen satunnaisen elektroniikan käyttämisen suhteen. Suomessa ehditään kuitenkin syödä ruokaympyrän mukaan, pitää tiukempaa linjaa tabletilla pelaamisesta ja vaatteita, vaippoja ja pillimehuja myydään suunnilleen joka paikassa. Varmasti jos joku lapsista kieltäytyisi systemaattisesti enää lähtemästä kotipihaa kauemmaksi joutuisi näitä matkoja miettimään uudestaan, mutta toistaiseksi olemme aina palanneet takaisin rahallisesti köyhempinä mutta monta kokemusta rikkaampina, niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Yksi kommentti artikkeliin ”LAPSET JA PITKÄT REISSUT

  1. Päivitysilmoitus: MI PITUFO ESPAÑOL – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s