Kauneutta.Kun lähdimme pari viikkoa sitten aamulla Marokkoon, oli La Línean bussiasemalla vielä kylmää ja pimeää. Olin ajatellut nukkua tunnin bussimatkan Tarifaan, josta lautta lähtisi kohti Tangieria, mutta kun nousimme rantaa varjostavalle vuorelle sainkin ihailla yhtä elämäni kauneimmista auringonnousuista. Olen täällä saanut joka ilta huokailla auringonlaskun aikaan vuorien siluettia ja pastellinvärejä, mutta yleensä nukkunut silloin kuin tämä aamun väriräjähdys on tapahtunut. Ja tämä on sellainen asia, jota on vaikea selittää kuvilla, jotka on otettu liikkuvasta bussista – kuvia ei tarvinnut käsitellä, mutta ne eivät tietenkään anna koko kuvaa siitä miten koko matkan vain itketti. Että on jotain noin kaunista. Ja saan nähdä sen.

Kun olimme nähneet auringon ensin kurkistavan Gibraltarinvuoren takaa ja sen jälkeen valaisevan Marokon Rif-vuoret ja Jbel Musa-vuoren (Mooseksen vuori!), olimme perillä Tarifassa ja väsymyksestä huolimatta jo valmiiksi aivan euforisessa tilassa, koska olimme juuri saaneet tunnin verran ihailla elämää. Koko kylä – joka on muuten yksi suosikkipaikkojani tällä rannikolla – nukkui vielä, paitsi pääkadulla ollut pieni kahvila, jossa saimme täydellistä kahvia, tuoretta appelsiinimehua ja lautasellisen sopivan rasvaisia churroja sekä kahvilaa pyörittävän pariskunnan hymyjä ja ohjeet kävelylle kohti satamaa. En muista kovin usein olleeni niin onnellinen aamukahdeksalta.

Meillä oli aikaa, sillä lautan lähtöön oli vielä kaksi tuntia joten kävelimme rantaan, josta näkyi Marokkoon, vuorille ja kuu. Aamulenkille päässeet koirat säntäilivät riehakkaina ja hiekka oli täynnä harakanvarpaita. Paikalliset tervehtivät iloisesti, joku hullu kävi uimassa jääkylmässä vedessä ja minä mietin, kuinka voisin muuttaa Tarifaan elämään jokaisen aamun juuri näin.

Jalanjälkiä hiekalla

Aamu-uinti

Olimme siis tyytyväisiä päivään jo ennen kuin laiva lähti kohti Afrikkaa. Näitä tunteita on jotenkin vaikea selittää kuulostamalta tosi kornilta ja kliseiseltä tai köyhän miehen Eeva Kolulta, mutta se oli kuitenkin niin hienoa että haluaisin jakaa sen aamun kaikkien kanssa.

Fishermen in Morocco

Moroccan ladies

Kielitaito. Suomessa kolmen, neljän tai viidenkin kielen sujuva puhuminen ei ole mikään suuri harvinaisuus, ainakaan omassa ystäväpiirissäni. Meidän turistikierrokselle mahtui kymmenisen kansalaisuutta ja sain kuulla paljon ihmettelyä ja ihastelua omasta kielitaidostani. Tämä tietenkin tuntui tosi hyvältä, koska Suomessa monet ovat olleet vaihto-oppilaina tai opiskelleet uusia kieliä enemmänkin ja paremmin, ja samalla sen kielitaidon arvo unohtuu, tuntuu ihan itsestäänselvältä että pitää osata ainakin paria kolmea kieltä kunnolla. Toisaalta oma kombinaatio, jossa suomen lisäksi sujuvasti sujuvat englanti ja espanja ja ruotsi joten kuten, tuntui vähän hyödyttömältä oppaamme puhuessa sujuvaa englantia, ranskaa, espanjaa ja arabiaa. Ja kas, taas aloin vähätellä! Ehkä jatkossa iloitsen enemmän siitä, että voin käydä keskusteluja monella kielellä, ja vaikka opettelen jonkun uuden!

Lapsia

Marokossa

Lapset. Sen jälkeen kun sain omia lapsia, olen alkanut tarkkailla matkoilla entistä enemmän paikallisia pieniä. Yleensä he ovat aika samanlaisia kaikkialla, huolettomia, uteliaita ja iloisia. Onneksi. Vaikka jokaisessa kulttuurissa lapsilla on omat paineensa, ongelmansa ja haasteensa, tuntuvat omat lapset niin etuoikeutetuilta saadessaan koulutuksen, kasvaessaan turvallisessa ympäristössä jossa heidän arkensa kuluu leikkien ja oman ikäisten kavereiden kanssa touhuten, harrastaen ja nauttien kodista, jossa on liikaa leluja ja jääkaappi täynnä ruokaa. He eivät välttämättä ole yhtään onnellisempia kuin marokkolaiset lapset, mutta onnekkaampia monella tapaa.

Hymy. Universaalein ele. Kielimuurin ja vieraan kulttuurin takia hymyilin Marokossa niin paljon, että illalla sattui poskiin. Mutta se tuntui olevan hyvä ratkaisu. Huolimatta siitä, että olin kuullut yhtä sun toista Tangierin ikävästä ilmapiiristä, me kohtasimme pääasiassa ystävällisiä ihmisiä. Matkasta jäi hyvä mieli monesta syystä, eikä vähiten siksi että sain monta hymyä takaisin.

Gibraltarinsalmen ylitys. Me emme ole nähneet Espanjassa juuri ollenkaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Oikeastaan näen paljon enemmän erilaisia ihmisiä meidän kotikulmilla Itä-Helsingissä kuin Etelä-Espanjassa, josta teoriassa voisi uida Afrikkaan. Ja jotkut yrittävät, toisin päin. Nuo Marokko-Espanja-väliä monta kertaa päivässä kulkevat lautat kuulemma poimivat kyytiin merestä päivittäin ihmisiä, jotka ovat lähteneet paremman elämän perään. Elävinä ja kuolleina. Samana viikonloppuna, kun me maailman parhailla passeilla matkustimme rajalta toiselle, huuhtoutui samoille rannoille kuusi ruumista – mihin on täällä jo totuttu. Joissain laivoissa on kuulemma jo omat kylmätilat merestä nostetuille kuolleille. Ihmisiä kuulemma sakotetaan merellä ajelehtivien ihmisten auttamisesta.

Kotimatka oli  melkein yhtä maaginen. Löysin aluksen pienestä tax free-myymälästä kaksi väriä vaihtavaa Cars-pikkuautoa. Näitä on etsitty ympäri maailmaa ja netistä vuosia. Niiden löytäminen – kohtuuhinnalla – oli hyvä päätös täydelliselle päivälle. Kotimatka venyi pitkäksi, sillä suoraa bussia La Líneaan ei enää lähtenyt. Ehdimme käydä puolivälissä Algecirasissa tapaksilla ja oluella ja vuorilla katsella vastarantaa, nyt jo vähän vähemmän mystistä Marokkoa sekä jättikuuta, joka tuntui olevan ihan kosketusetäisyydellä.