VARO SUOMALAISIA!

playmobil-1766741_1280

Äiti, tuolla on…” kuiskasi esikoinen ja kiskoi mua vähän lähemmäksi itseään: ”suomalaisia!”.

Ensin onnittelin 6-vuotiasta. Hyvin oli tunnistanut maanmiehensä, oikein tarkkaavainen poika. Sitten hävetti. Sillä kun esikoinen oli kertonut havainnostaan mulle hän vaikeni ja tuijotteli taivaalle ohittaessaan suomalaisturistit, jotka ihmettelivät Gibraltarin pääkadun kuhinaa. Tätä me nimittäin harrastetaan aina kun huomataan, että vastaan tulee toisia suomalaisia. Siis ulkomailla, kotimaassahan kanssaeläjät eivät aiheuta ihan samanlaista reaktiota. Täällä aina kun tunnistamme suomalaisen – ja suomalaiset kyllä tunnistaa – lopetamme keskustelun ja kuljemme ohi hiljaisuudessa. Ettei vahingossakaan jäädä kiinni. Siis siitä, että ollaan mekin suomalaisia.

Mulla ei ole tälle ilmiölle mitään tyhjentävää sosiologista selitystä. Jos tapaan jossain latinoita, olen yleensä antamassa poskipusuja ja avautumassa kaikista kytköksistäni Väli- ja Etelä-Amerikkaan ennen kuin uusi tuttavuus ehtii kohteliaasti paeta paikalta. Jos kuulen jonkun puhuvan espanjaa tutulla aksentilla, menen nykimään hihasta vaikka vessajonossa. Esimerkiksi eräs dominikaani-isä oli tavattoman tuskastunut ollessamme yhtä aikaa vauvauinnissa ja meinasin unohtaa jälkeläiseni kellumaan oman onnensa nojaan kun aloin niin innoissani käydä läpi kaikki sukulaiseni ja kaverini kun kävi ilmi, että vietin vaihto-oppilasvuoteni vain parinkymmenen kilometrin päässä hänen kotikaupungistaan.

Olen siis yleensä tavattoman nolo ja tungettelevainen, mutta suomalaisia välttelen luonnostaan. Autan tietenkin, jos kuulen että ovat hukassa tai tarvitsevat neuvoja – kuten nyt kenen tahansa muun eksyneen kohdalla. Ehkä se liittyy jotenkin perusluonteeseen, ettei haluta turhia vaivata, mutta kyllä siihen taitaa liittyä muutakin kuin kohteliaan etäisyyden säilyttäminen. En ylipäänsä tiedä, miten sitä on vuosien aikana kehittynyt niin hyväksi bongaamaan toiset suomalaiset jo varsin kaukaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään erityisiä kasvonpiirteitä tai vain suomalaisilla ilmeneviä ulkoisia ominaisuuksia. Eivätkä kaikki pukeudu ulkomailla Marimekkoon, ja tennissukat sandaaleissakin alkaa olla jo harvinaisuus. Mutta jostain sitä näkee jo kilometrin päähän, jos edessä on toinen pohjoisen perukoilta liikkeelle lähtenyt. Ei ole ehkä suuri ylpeyden aihe, että lapsi on oppinut samalla tavalla löytämään väkijoukosta suomalaiset.

Suomalaisten kanssa ei tunnu oikein luontevalta käydä sellaista ”jaa mistäs päin sitä ollaan”- keskustelua, edes silloin kun törmää toiseen suomalaiseen jossain kehitysmaalaisessa pikkukylässä jossa käy valkoisia kerran kymmenessä vuodessa. Sellaisessakin paikassa olen törmännyt toiseen suomalaiseen. Jaoimme vain yhteisen järkytyksen siitä, että viidestä miljoonasta ihmisestä juuri kaksi on päätynyt samalle syrjäseudulle samaan aikaan – ja lähdimme omille teillemme. Suomalaisuus ei tarkoita sydänystävyyttä, kun taas pidän jokaista vastaantulevaa dominikaania jonkinlaisena sielunsisarena, tai serkkuna nyt ainakin.

Suomalaisuudessa on paljon hyvää, ja harvinainen ja omituinen äidinkieli on usein ulkomailla ilonaihe. Saa ihan rauhassa huudella mitä huvittaa, eikä tarvitse pelätä että muut ymmärtävät miten mottipäisiä mun jutut on. Yksi suurimmista muihin suomalaisiin ulkomailla liittyvistä traumoista onkin, kun villinä vaihto-oppilasvuonna minä ja muutama muu suomalainen vaihtarityttö söimme kolme ruokalajia ravintolassa ruotien täysin epäsopivia seikkailujamme kovaan ääneen ja kirosanoilla ryyditettynä, tuudittautuneena siihen uskoon että olemme suomalaisvapaalla vyöhykkeellä. Kunnes sitten koko ajan pöytämme läheisyydessä hengaillut tarjoilijatyttö toi iloisesti laskun ja kysyi leveällä oulunmurteella että onko ruoka muuten maistunut? Siinä meni cubalibret väärään kurkkuun itse kullakin. Ja viime kesänä täällä meidän 60 000 asukkaan kaupungissa paikallisessa jäätelöbaarissa meitä tervehti espanjalainen poika iloisesti ”TERVE”, ja kesätöihin oli saapunut hänen turkulainen tyttöystävänsä. Maailma on pieni.

Mutta suomalaiset turistit. Taidan mennä aina piiloon tai vähintäänkin heittäytyä kuuromykäksi jatkossakin kun sellaisia tulee vastaan. Tai sitten menen Fuengirolaan vieroitushoitoon, mikä ei ole ollenkaan huono idea ottaen huomioon että viikon päästä pitäisi taas muistaa että ympärillä olevat ymmärtävät nalkutukseni, tyhjät uhkaukset, kiroilut ja sellaiset vähän vajaaälyiset pohdinnat, mitä täällä tulee harrastettua julkisesti. Onko täällä muita, jotka vaihtavat kadunpuolta heti kun vastaan tulee liekkipipoa, Nanson kuoseja tai vaikka Uhanan korvikset – sellaisiakin on Gibraltarilla tänä talvena nähty.

PS. Kuvat eivät suinkaan ole minun lavastamiani vaan Pixabaysta. 

vacation-1864308_1280

16 kommenttia artikkeliin ”VARO SUOMALAISIA!

  1. Meidän perheessä toimitaan kanssa just noin! Vanhemmat ovat iloisia, jos huomaavat, että lomahotellissa ei ole muita suomalaisia ja musta on kiva salakuunnella suomalaisten juttuja enkä siksi paljasta ymmärtäväni. Saksassa asuva argentiinalainen ystäväkin sanoi hiljattain, että hän tunnistaa maanmiehensä jo kaukaa mutta että aika harvoin on tarvetta ryhtyä juttusille. Tämä ei siis ehkä olekaan vain suomalainen ilmiö 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Apua, kuolen häpeästä jos joskus joku salakuuntelee meitä. Eilenkin kauppareissulla kommentoitiin maailmanmenoa siihen malliin, että eläissäni en Suomessa ois ääneen moisia pohtinut.
      Ja joo, toisaalta, miksi sitä erikseen mainostamaan että hei ollaan synnytty samalla Suomenniemellä. Mutta en kyllä tiedä miksi mulla on ihan pakkomielteinen tapa aina syöksyä halimaan kaikkia latinoja, ”MEHÄN OLLAAN YHTÄ SUURTA PERHETTÄ!”. Eivät aina ymmärrä kun mainostan olevani puoliksi dominikaani. Siis mieleltäni.

      Tykkää

  2. Joskus sanon jotain,mutta yleensa menen ohitse.Yleensa,jos suomalaiselle alkaa juttelemaan ulkomailla he ovat hyvin pidattyvaisia ja tympaantyneitakin,etta on muitakin suomalaisia,joten en aina viitsi paljastaa.
    Siskoni kertoi jossain lomamatkalla tavanneensa suomalaisia,jotka eivat yrityksesta huolimatta muutamaa sanaa enempaa sanoneet.Samalla reissulla oli muita israelilaisia,jotka olivat kuin smaa perhetta

    Tykkää

    1. Joo, en tiedä innostuisivatko muut suomalaiset yhtään jos menisinkin höpöttämään. Israelilaisten olen usein nähnyt liittoutuvan vahvasti, etenkin nuorempana. Toisaalta he olivat silloin lähes kaikki kiertämässä maailmaa kolmevuotisen armeijarupeaman jälkeen ja olivat tietyllä tapaa valistuneissa reissaajapiireissä vähän hankalassa poliittisessa asemassa, joten ymmärrän erityisen tarpeen pitää yhtä maanmiesten kanssa.

      Tykkää

  3. En lähde erityisesti vieraita suomalaisia maailmalla nykimään hihasta mutta en ihan hirveästi näe myöskään vaivaa ettei mua tunnistettaisi suomalaiseksi. Kun oman perheen kesken käytetään joka tapauksessa paljon englantia on tietysti sinänsä melko helppo olla matalalla profiililla halutessani, että voi olla, että sitä tulee vähän huomaamatta oltua kuin ei olisikaan tuntemattomien suomalaisten seurassa? Sudanissa olen kerran törmännyt sattumalta suomalaiseen – jonka muuten tunnistin Marimekon kassista – mutta muuten meitä on täällä niin häviävän vähän, että tuntemattomia suomalaisia ei juuri osu kohdalle. Pariin suomalaiseen oon nyt tutustunut lasten koulun kautta ja heitä näen oikein ilokseni, mutta muuten ei ole tullut hakeuduttua suomalaiseen seuraan.

    Mies toimii italialaisten turistien kanssa niin kuin te suomalaisten kohdalla. En oikein ehkä edes ihan tarkkaan ymmärrä miksi. Italialaiset usein kuuluvat aika kauas joten heidät on helppo bongata vähän pitemmänkin matkan päästä! Mutta kyllä minä suomalaisetkin monesti tunnistan aika kaukaa ja olen sitä mieltä, että meitä monia yhdistää sellainen vähän viattomanoloinen olemus. Omassa naamassani on ainakin se vika, että näytän vähän siltä, että uskon ihan kaiken mitä minulle sanotaan… Vaikka siis en nyt ihan kaikkea usko oikeasti. Jotenkin olen aika usein näkeväni sitä samaa myös muiden suomalaisten olemuksessa.

    Tykkää

    1. Mäkin muuten puhun suomea eri tavalla kun läsnä on vain kieltätaitamatonta porukkaa. Sitten onkin noloa jos paljastuu, että joku lasten lisäksi ymmärsi mua… En mä mitenkään törkeä ole tai tahallisen ilkeä tms mutta vaan just niin suorapuheinen kuin ihminen joka luulee puhuvansa lastensa kanssa salakieltä 🙂

      Tykkää

      1. No tunnistan juuri tuon keskustelun lasten kanssa. Täällä meidän päivittäiset puheet perustuvat paljon siihen, että pohditaan kulttuurieroja ja lapset kyselevät paljon sellaisia ”kumpi on parempi tapa”-tyylisiä arviointeja, enkä Suomessa ihan samaan tapaan ehkä viitsisi kommentoida muiden toimintatapoja. Etenkin jos ovat kuuloetäisyydellä…

        Ja ehkä täällä kyse on myös siitä, että suomalaisia näkee sen verran usein, ettei ehdi ikävöimään 😀 . Uskon, että Sudanissa suomalaisen kohtaaminen on jo melkoista tuuria, täällä taas se on melkein päivittäistä. Ja aina se sama juttu, että pariskunta seisoo keskellä kiitorataa (joka on ylitettävä päästäkseen Gibraltarin ”keskustaan”) ja tappelee, saako siinä kuvata vai ei :D. Aina tekis mieli huikata että senkus kuvaatte mutta jos jäätte jumittaa saattavat lennonjohtotornista kommentoida…

        Tykkää

      2. Mä itse asiassa pidän tiukasti kiinni siitä, että tätä meidän salakieltä ei saa käyttää muista ihmisistä ”selän takana” puhumiseen. Mutta aika suoraan puhun lasten kanssa muut asiat… Tyyliin ”nyt käyttäydyt kyllä ihan älyttömän huonosti, mulla menee hermot” 🙂

        Tykkää

      3. Ei mekään arvostella, mutta keskustelut on lähinnä tyyliin miksi joku ei noudata liikennesääntöjä tai miksi ohittaa tai miksi jumittaa kassajonossa 😀 . Tai esim kun lapsi kysyy pyörätuolipotilaista tai vammaisista: Selittäisin kyllä Suomessakin, mutta en ehkä ihan yhtä äänekkäästi ja avoimesti (vaikka pyrin siihen, että asiat normalisoidaan ja niistä voidaan keskustella).
        Ja sitten tietty toi lasten komentaminen. Oh well.

        Tykkää

  4. :DDD ahahaa. Niin tutulta kuulostaa. Meillä on oma katse sille, että ”ole hiljaa hetki ja anna niiden ohittaa, ettei jäädä kiinni”.

    Pakko mennä vähän sivuraiteille ja kertoa juttu siitä mitä kävi Israelissa hotellin ala-aulassa kolme vuotta sitten. Seistiin siinä Jannen kanssa tuppisuina, kun kerran paikalla oli toinenkin suomalaispari. Niistä se nainen yritti väkisin jutella. Väsytti. Ja v*t*tti sellainen seuraan tunkeminen. Huoneeseen päästyäni manasin, miten ahdistavaa tollainen on. Myöhemmin reissun aikana tein jotain, mitä en ole ennen tehnyt reissun päällä suomalaisen kanssa – päätin antautua keskustelulle. Homma meni niin, että viime kesänä sitten tanssittiin heidän häitä ja viime viikolla viimeksi oltiin Aurinkolahdessa heillä illastamassa. Vieläkin kuulen ”lempeämielistä sanailua” siitä miten iso sarvi mulla tavatessamme oli otsassa. Poikkeuksellisesti poikkeuskäytös ei kaduta 🙂 Tässä tarinassa ei ollut opetusta. Aina ei voi käydä yhtä hyvin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Olihan se aika opettavainen, ja ihana, tarina!
      Itsellä on vaihtarivuoden lisäksi tullut reissuilla kansainvälisiä kavereita, joita uskaltaa käydä moikkaamassa maailmalla ja mun mielestä se on ollut mainiota tuuria. Oikeastaan nyt alkoi harmittaa: Onkohan oman umpimielisyyden takia joku elinikäinen ystävyys jäänyt solmimatta??

      Tykkää

  5. Olipa aivan ihanan hupaisa postaus lukea! itsekin tunnistan samanlaisen ”suomalaisbongarin” itsessäni ja hyvin harvoin tulee juttusille mentyä. Viimeksi, kun suomea kuulin sattumalta kadulla, jäin kuuntelemaan hetkeksi ja totesin, että ”jaa, turisteja, en mene juttelemaan”. Jos olisivat olleet paikallisia niin olisin käynyt muutaman sanan vaihtamassa 😀 Jostain syystä kummiskin olen englanniksi huomattavasti sosiaalisempi, kuin suomeksi.

    http://fiiaelina.blogspot.com.au/

    Tykkää

  6. Päivitysilmoitus: vaihtovuosi – Periaatteen Nainen

  7. Tuulia

    Olin niin hengessä mukana kirjoituksessasi, asun Suomessa, ( toivottavasti myöhemmin auringon alla, vaikka Espanjassa 🙂 ) teen sitä kaikilla ulkomaan matkoillani, vaikenen oitis kun huomaan muita Suomalaisia ja vähin äänin vaihdan maisemaa. Haluan olla lomalla myös muista Suomalaista. Lomalla kun ollaan ja haluan puhua mahdollisiimman paljon Englantia, muistaa lisää unohtuneita sanoja yms. tai opetella sanoja muiden maiden kielistä. Joillakin Suomalaisilla on tapana ripustautua pidemmäksi ajaksi seuraan, kuin itsellä olisi halua uhrata aikaansa ja siinä on toisella osapuolella usein humalatila päällä. Syynä on myös se, jos toinen huomaa että tiedät huomattavasti enemmän tai ylipäätään enemmän ainakin kuin hän ko. maasta, matkakohteesta, siinä saa kohta olla lomakohteen palkattomana matkaoppaana. Itsenäisyydestä en halua matkoilla tinkiä ja sen menetyksestä ei ole halukas maksamaan matkan hintaa. Suomessa taas ollaan kuitenkin 11 kk:tta maanmiesten/naisten seurassa.

    Tykkää

    1. Mä olen itse asiassa vähän lipsunut tästä: olen aina törmätessäni suomalaisturisteihin tarjonnut avokätisesti opaspalveluita (siis lähinnä neuvonut mitä tehdä ja mikä maksaa ja mikä on parasta). Olen höveli nykyään! Mutta sitä aina toivoo, että itse bongaa ensin suomalaiset ennen kuin alkaa höpötellä omiaan lapsille. Suomeksi, tietenkin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s