VARO SUOMALAISIA!

playmobil-1766741_1280

Äiti, tuolla on…” kuiskasi esikoinen ja kiskoi mua vähän lähemmäksi itseään: ”suomalaisia!”.

Ensin onnittelin 6-vuotiasta. Hyvin oli tunnistanut maanmiehensä, oikein tarkkaavainen poika. Sitten hävetti. Sillä kun esikoinen oli kertonut havainnostaan mulle hän vaikeni ja tuijotteli taivaalle ohittaessaan suomalaisturistit, jotka ihmettelivät Gibraltarin pääkadun kuhinaa. Tätä me nimittäin harrastetaan aina kun huomataan, että vastaan tulee toisia suomalaisia. Siis ulkomailla, kotimaassahan kanssaeläjät eivät aiheuta ihan samanlaista reaktiota. Täällä aina kun tunnistamme suomalaisen – ja suomalaiset kyllä tunnistaa – lopetamme keskustelun ja kuljemme ohi hiljaisuudessa. Ettei vahingossakaan jäädä kiinni. Siis siitä, että ollaan mekin suomalaisia.

Mulla ei ole tälle ilmiölle mitään tyhjentävää sosiologista selitystä. Jos tapaan jossain latinoita, olen yleensä antamassa poskipusuja ja avautumassa kaikista kytköksistäni Väli- ja Etelä-Amerikkaan ennen kuin uusi tuttavuus ehtii kohteliaasti paeta paikalta. Jos kuulen jonkun puhuvan espanjaa tutulla aksentilla, menen nykimään hihasta vaikka vessajonossa. Esimerkiksi eräs dominikaani-isä oli tavattoman tuskastunut ollessamme yhtä aikaa vauvauinnissa ja meinasin unohtaa jälkeläiseni kellumaan oman onnensa nojaan kun aloin niin innoissani käydä läpi kaikki sukulaiseni ja kaverini kun kävi ilmi, että vietin vaihto-oppilasvuoteni vain parinkymmenen kilometrin päässä hänen kotikaupungistaan.

Olen siis yleensä tavattoman nolo ja tungettelevainen, mutta suomalaisia välttelen luonnostaan. Autan tietenkin, jos kuulen että ovat hukassa tai tarvitsevat neuvoja – kuten nyt kenen tahansa muun eksyneen kohdalla. Ehkä se liittyy jotenkin perusluonteeseen, ettei haluta turhia vaivata, mutta kyllä siihen taitaa liittyä muutakin kuin kohteliaan etäisyyden säilyttäminen. En ylipäänsä tiedä, miten sitä on vuosien aikana kehittynyt niin hyväksi bongaamaan toiset suomalaiset jo varsin kaukaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään erityisiä kasvonpiirteitä tai vain suomalaisilla ilmeneviä ulkoisia ominaisuuksia. Eivätkä kaikki pukeudu ulkomailla Marimekkoon, ja tennissukat sandaaleissakin alkaa olla jo harvinaisuus. Mutta jostain sitä näkee jo kilometrin päähän, jos edessä on toinen pohjoisen perukoilta liikkeelle lähtenyt. Ei ole ehkä suuri ylpeyden aihe, että lapsi on oppinut samalla tavalla löytämään väkijoukosta suomalaiset.

Suomalaisten kanssa ei tunnu oikein luontevalta käydä sellaista ”jaa mistäs päin sitä ollaan”- keskustelua, edes silloin kun törmää toiseen suomalaiseen jossain kehitysmaalaisessa pikkukylässä jossa käy valkoisia kerran kymmenessä vuodessa. Sellaisessakin paikassa olen törmännyt toiseen suomalaiseen. Jaoimme vain yhteisen järkytyksen siitä, että viidestä miljoonasta ihmisestä juuri kaksi on päätynyt samalle syrjäseudulle samaan aikaan – ja lähdimme omille teillemme. Suomalaisuus ei tarkoita sydänystävyyttä, kun taas pidän jokaista vastaantulevaa dominikaania jonkinlaisena sielunsisarena, tai serkkuna nyt ainakin.

Suomalaisuudessa on paljon hyvää, ja harvinainen ja omituinen äidinkieli on usein ulkomailla ilonaihe. Saa ihan rauhassa huudella mitä huvittaa, eikä tarvitse pelätä että muut ymmärtävät miten mottipäisiä mun jutut on. Yksi suurimmista muihin suomalaisiin ulkomailla liittyvistä traumoista onkin, kun villinä vaihto-oppilasvuonna minä ja muutama muu suomalainen vaihtarityttö söimme kolme ruokalajia ravintolassa ruotien täysin epäsopivia seikkailujamme kovaan ääneen ja kirosanoilla ryyditettynä, tuudittautuneena siihen uskoon että olemme suomalaisvapaalla vyöhykkeellä. Kunnes sitten koko ajan pöytämme läheisyydessä hengaillut tarjoilijatyttö toi iloisesti laskun ja kysyi leveällä oulunmurteella että onko ruoka muuten maistunut? Siinä meni cubalibret väärään kurkkuun itse kullakin. Ja viime kesänä täällä meidän 60 000 asukkaan kaupungissa paikallisessa jäätelöbaarissa meitä tervehti espanjalainen poika iloisesti ”TERVE”, ja kesätöihin oli saapunut hänen turkulainen tyttöystävänsä. Maailma on pieni.

Mutta suomalaiset turistit. Taidan mennä aina piiloon tai vähintäänkin heittäytyä kuuromykäksi jatkossakin kun sellaisia tulee vastaan. Tai sitten menen Fuengirolaan vieroitushoitoon, mikä ei ole ollenkaan huono idea ottaen huomioon että viikon päästä pitäisi taas muistaa että ympärillä olevat ymmärtävät nalkutukseni, tyhjät uhkaukset, kiroilut ja sellaiset vähän vajaaälyiset pohdinnat, mitä täällä tulee harrastettua julkisesti. Onko täällä muita, jotka vaihtavat kadunpuolta heti kun vastaan tulee liekkipipoa, Nanson kuoseja tai vaikka Uhanan korvikset – sellaisiakin on Gibraltarilla tänä talvena nähty.

PS. Kuvat eivät suinkaan ole minun lavastamiani vaan Pixabaysta. 

vacation-1864308_1280